03.05.2008
1990-luvun aikana elektronisessa musiikissa tapahtunutta kehitystä on vaikea summata lyhyesti, sillä vaikka yleisen mielikuvan mukaan kyse oli tuolloin lähinnä tanssimusiikista, jo sen alkuvuosina The Orb ja Aphex Twin olivat julkaisseet tanssilattialle soveltumattomia ambient-levytyksiä. Lisäksi vuosikymmenen puolenvälin tienoilla monet aiemmin klubiympäristöihin levyttäneet artistit kuten LFO ja The Future Sound of London julkaisivat kunnianhimoisia albumeita, jotka olivat parhaimmillaan kotioloissa, keskittyneessä kuuntelussa. Sittemmin käyttöön levisi pöhkö "intelligent dance music" -luokittelu, mutta tuolloin tämä vapaasti mm. junglea, ambientia, dubia, teknoa ja trancea yhdistelevä äkkiväärä musiikki hämmensi - ja ihastutti.
Kiitos räiskyvien live-esitystensä yhdeksi suurimmista crossover-hiteistä nousi Phil ja Paul Hartnollin Orbital. Neljännellä albumillaan In Sidesilla (1996) veljesduo ei summaa vain omaa uraansa, vaan ylläkuvattuun tapaan kerää yhteen keskeisiä aineksia koko elektronisen musiikin kentältä. Heidän kahta ensimmäistä levyään leimannut tanssittavuus on kadonnut lähes täysin triphopahtavien breakbeatien ja ambient-henkisen syvämietteisyyden tieltä. Silti Orbital sai In Sidesille vangittua ei vain yhteiskuntakriittisen Snivilisationin temaattisen yhtenäisyyden, vaan myös "ruskean albumin" (Orbital 2) vuolaana virtaavan energisyyden.
Myös In Sidesilla on teemansa, olkoonkin että se ei pelkistä syntetisoitujen äänien sekvensseistä ja Alison Goldfrappin sanattomasta vokalisoinnista koostuvasta musiikista välity. The Girl with the Sun in Her Head on äänitetty aurinkoenergialla ja Dwr Budr "kertoo" öljykatastrofista
Walesin rannikolla. Tämän joutuu selvittämään kansivihosta tai muualta, mutta tämä ei tarkoita, etteikö albumilla olisi vahva, yhtenäinen - melankolinen ja painostava - tunnelmansa. Orbital onnistui (ei tosin ainoana) siinä, mitä moni piti aikanaan mahdottomana: vahvan tunteellisen electronica-albumin tekemisessä. Vain levyä kuuntelemalla ei ehkä käsitä, mistä Hartnollit ovat huolissaan, mutta
tunne hädästä ja ahdistuksesta tulee läpi yhtäkaikki.
Tässä auttaa, että Orbital ei pyri olemaan itsetarkoituksellisen vaikea Aphex Twinin tai Autechren tapaan: heidän melodian- ja dramatiikantajunsa kumpuaa elokuvasävellyksistä, barokkimusiikista ja progressiivisesta rockista. Näistä aspiraatioista kertoo paljon In Sidesin joidenkin painosten mukana seurannut The Box -singlen jatkettu versio, sisältäen mm. stadionin kokoisia rumpukuvioita ja cembaloa, suoraan neoklassisesta progeunelmasta. Niiden jättäminen pois itse albumilta oli viisas ratkaisu, ja sillä soiva versio käykin paremmin jännitysfilmin teemasta - ei siis ihme, että The Saint annettiin vuotta myöhemmin Orbitalin käsittelyyn.
Kaikkein vangitsevinta on kuitenkin se suunnaton vaivattomuus joka In Sidesista huokuu: vaikka kaikki albumin raidat ovat huolellisia, pikkutarkkoja rakennelmia, ei yksikään niistä kuulosta väkinäiseltä: Hartnollit eivät yritä kurottaa yli voimavarojensa, mutta silti heidän kätensä yltää kauas. He ovat itse
kommentoineet levyn olevan vailla yhdistävää musiikillista teemaa, koska jokaiselle raidoista kehittyi omansa, eikä niitä helposti sekoitakaan toisiinsa: Girlin leiskuviksi prosessoidut urut ovat kaukana P.E.T.R.O.L:in päällekäyvistä breakbeateista, tai Adnan`s:in hienovaraisesta, melankolisesta teemasta. Ja levyn päättävä 25-minuuttinen Out There Somewhere? matkustaa scifi-sfääreihin levyn elektronisimman, piippailevan ja ulvovan äänimaailman saattelemana. Kokonaisuutena In Sides on helppo levy lähestyttäväksi vahvan melodisuutensa ansiosta, mutta sen
monikerroksiset ääniteokset palkitsevat myös vaativamman kuulijan. Orbital teki electronica-albumin, jota arvioidessa ei tarvitse vedota tanssittavuuteen, omaperäisiin soundeihin tai muihin genrekohtaisiin kriteereihin: In Sides on klassikko kaikilla mittapuilla.
Teksti: Mikko Heimola
