Ruisrock

Perinteinen Ruisrock oli toista kesää Juhani Merimaan hoidossa. Merimaan mukaantulon jälkeen festivaalin konseptia on kevennetty aika lailla. Pääpaino on kotimaisilla bändeillä ja erityisesti paikallisille yrittäjille on annettu runsaasti tilaa. Ja miksei olisi; turkulainen rock- ja popskene voi paksusti. Paikallinen linja näkyi myös yleisöystävällisessä hinnoittelussa. Yhden päivän lippu lohkesi kolmellakymmenellä Eukolla. Hinta on vain hivenen isompi kuin kalleimmat Tavastialiput. Yleisöä kosiskeltiin myös parannetuilla liikennejärjestelyillä ja kolmannella lavalla. Lisäksi viime vuonna yleisöltä suljettu niemi oli taas anniskelualueena. Hyvät kotimaiset esiintyjät ja kaunis sää vetikin Ruissalon kansallispuistoon lauantaiksi 25000 musiikinkuulijaa. RadioMafian tietojen mukaan festari onkin tänä vuonna voitollinen. Onneksi olkoon Merimaa.

Auringon hyväilemä lauantai potkaistiin käyntiin tukevalla turkulaisannoksella. Kakkos- eli paviljonkilavalla aloitti puolilta päivin Turun Romantiikka, joka onnistui houkuttelemaan lavan eteen kourallisen nuorukaisia kuuntelemaan kantaaottavia goottibiisejään. Bändin lyriikat tuovat etäisesti mieleen nuoren Ismo Alangon. Tällä orkesterilla on vielä mahdollisuus päästä teinityttöjen huoneiden seinille julisteissa. Kesken keikan pitikin sännätä jo Puistolavalle kuuntelemaan toista turkulaista nousevaa kykyä. Stetsonpoppoo Boomhauer on nostattanut jo pienimuotoista kohua esikoissinkkunsa tiimoilta. Harvakseltaan Turun ulkopuolella keikkailevan ryhmän näkeminen isolla lavalla oli minulle yksi päivän odotetuimpia hetkiä. Laulajakitaristi Sakun johdolla bändi rymisteli läpi lyhyen, mutta intensiivisen settinsä. Loistavien garagerock -tulkintojen välissä Saku väläytteli jo liki legendaarisia puhujanlahjojaan. Omituiset välispiikit käsittelivät muun muassa kuljetusta festarialueelle, tyttöjen tirkistelyä Ruissalon uimarannalla ja kotiviinin valmistamista. Keikan musiikilliset kohokohdat olivat sinkulta tuttu Goin To Town ja hulvaton Home Wine Bucket Blues. Kaikesta näki, että miehet olivat valmistautuneet huolella keikaansa.

Rockpaahdon jälkeen oli aika vähän chillailla popimman musiikin tahdissa. Popihme The Crash kiipesi Paviljonkilavalle jatkamaan paikallisten orkestereiden sarjaa. Juuri Tanskasta keikkamatkalta palannut ryhmä vaikutti saavan lisävirtaa kotiyleisöstä. Valitettavasti ehdin vain vilkasta keikkaa ja sitten olikin rynnättävä takaisin Puistolavalle katsomaan turkulaista (yllätys) Sweatmasteria. Yhtye jatkoi samoilla linjoilla kuin veljesbändinsä Boomhauer. Sweatmasterin ote garagerockiin on selvästi kypsempi kuin Boomhauerilla. Biisit ovat tiukkoja ja tarttuvia ja soitto on viiltävän terävää. En haluaisi vetää kotiinpäin, mutta mielestäni on suuri vääryys, että Englantilaiset musiikkilehdet hehkuttavat jotain The Hivesia, kun Suomen länsirannikolta löytyy trio, joka rockaa tuplasti kovemmin. Kohtuullisen pieni, mutta asialleen omistautunut yleisö bailasi ankarasti ja Hold it! -biisi sai rockkansan riehumaan kunnolla. Yleisön joukosta saattoi myös pongata illalla myöhemmin esiintyneen The Flaming Sideburnsin jäseniä. Sweatmaster päätti aamupäivän Rock n’ roll annoksen ja tarjolla olisi ollut Viikatetta, The 69 Eyesia, Neljää Ruusua ja Ultra Brata eri kokoonpanoissa, joten seurueemme paineli anniskelualueelle juomaan sikahintaista kaljaa ja odottelemaan illan koitoksia.

Iltakuudelta kaljat oli juotu ja odottelimme Kakkoslavalla Fleimareita. Oikeastaan kaikki mitä tästä bändistä voidaan sanoa on jo näillä sivuilla sanottu. Keikka oli standardihyvä ja uutta matsuakin kuultiin. Lähinnä bändi toimi hyvänä lämppärinä illan ainoalle ulkomaalaiselle esiintyjälle. New Yorkin Suuruudet, The Jon Spencer Blues Explosion, oli vihdoinkin saatu Turkuun. Varmasti monet muistavat karkean pettymyksen neljä vuotta sitten, jolloin keikka peruttiin vain tovi ennen soittoaikaa. No, silloin pettyneet saivat nyt hyvityksen. Acmen ja juuri ilmestyneen Plastic Fangin biiseistä koostunut setti oli karun hyvä. Pienimuotoinen, lähes klubimainen lavaesiintyminen yhdistyi jammailuun ja kitaraseikkailuihin. Ne jotka odottivat Fleimareiden kaltaista tiukkaa rytistystä, pettyivät, mutta ne jotka halusivat kuulla loistavaa tulkintaa ja yllättäviä sovituksia, olivat varmasti tyytyväisiä. Tähän jälkimmäiseen joukkoon kuului varmasti suurin osa yleisöstä.

Päivä oli tähän mennessä tarjonnut tiukkaa englanninkielistä rockvääntöä. Ruissalon hämärtyvä ilta toi tullessa suomenkieliset koko kansan jukeboxit. Mukanalaulattamisen aloitti päälavalla CMX, sitä jatkoi Don Huonot kakkoslavalla ja illan päätti suomirockin dinosauruksista suurin Eppu Normaali. Eppujen soittaessa ryhmämme jonotti jo busseihin. Juuri ennen autoon pääsemistä festarialueelta kajahti kuin yötä ennakoiden Baarikärpänen. Rockin, auringonpaisteen ja kauniiden naisten täyttämän päivän ainoa huono uutinen oli se, että joku onneton juhlija oli jäänyt SubUrban Triben keikkabussin alle. Toivottavasti tämäkin yli-innokas fani on kunnossa.

Teemu Jokelainen