Kastor, brightboy

Yo-talon kattaus taisi hiukan kärsiä saman iltana alkaneista filmifestivaaleista. Sen verran innostunut olin ainakin itse tarkastamaan debyyttialbuminsa julkaisua juhlivan Kastorin livekunnon, että keskiviikosta huolimatta piti hiukan hämmästellä varmasti reilusti alle sataan jäänyttä kävijämäärää. Ja kyllähän brightboyn kahdelta albumilta irtoaa myös sen verran hitikästä materiaalia että odotukset olivat väkirikkaammat. Onneksi asia ei tuntunut bändejä juuri vaivaavan…

Kastor aloitti ja pisti homman käyntiin albumin avauraidalla Too Much Alike. Yhtyeen mukavan energinen melodinen kitarapop annosteltiin osuvan rokkaavalla asenteella, jossa Matias Koposen pehmeä laulu ja Artturi Tairan kosketintyöskentely tarjoilee kuorrutetta. Aiemman EP:n hitti Corporate Talk pisti hyvin. Levyn hitiksi tässä vaiheessa noussut Melody I Hear From Your Heartbeat kuulosti vähintään yhtä hyvältä livenä kuin levyllä. Eikä se muukaan materiaali huonosti soinut.

Jotain Kastorista Yo-talolla silti puuttui. Ehkä se tyhjä lattia hiukan vaikutti? Joka tapauksessa, vaikka viisikon biisimateriaali on vahva ja pidän Kastorin soundista kovasti, ei homma kuitenkaan vetänyt ihan täysillä mukaansa. Kun Kastor on paljon pehmeämpi kuin esimerkiksi puolisisarus-bändinsä Rubik, ei se tumauta kuulijaansa kaaren korkeudella ja basson jykevyydellä. Eikä se myöskään livenä irrottanut niin paljon kauneuskoukkua, kuin mitä odotin. Hienot melodiat eivät täysin päässeet oikeuksiinsa. Ehkä yhtyeellä on hiukan liian kiire lavalla? Tarkoitan että viisikko pyrkii niin kovasti olemaan energinen ja menevä että samalla runttaa sen pehmeän ja kauniin puolensa hiukan puolivaloiseksi… Toki uuden kameran kanssa säätäminen vaikutti omaan keikkakokemukseen, mutta joka tapauksessa, Kastor ei tällä keikalla pyyhkinyt lattiaa. Ihan kelpo esitys viisikolta Yo-talolla nähtiin, mutta sellainen viimeinen loistavuus, sitä jäin kaipaamaan.

Brightboyllä tuntui olevan sekä paljon enemmän radiohitti-mielessä koukukkaita kappaleita että yleisön suosiota. Siitä kohtuullisen harvasta seurakunnasta jotkut tuntuivat olevan ihan tosifaneja, jotka jammailivat ja lauloivat mukana. Ja mikäs siinä? Onhan yhtyeellä Wear Out The Solesin, Vanity Fairin, 1989:n, Sirensin ja Yeah Yeah No No:n kaltaisia kiistämättömän hitikkäitä veisuja. Antti Westmanin johtamana yhtyeen lavakarisma toimii hyvin, Sami Suovan koskettimet värittävät hienosti tanssilattiavetoista menevää indiemelopoprokkia ja muutamissa kappaleissa soivat reggae-väliosat saivat nostamaan mietteitä brightboystä jonkinlaisena 2000-luvun versiona Policesta. Edes rumpupedaalin hajoaminen ei haitannut keikan etenevyyttä ja kahden biisin encore oli helposti ansaittu. Tänä iltana brightboy pisti vahvemmin.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo