01.03.2008
Rytmikorjaamo / Seinäjoki
Vanha varastohalli elää uutta nuoruuttaan. Seinäjoen Rytmikorjaamosta on viime vuosien aikana kehittynyt Etelä-Pohjanmaan elävän musiikin ehdoton keskus, hatunnosto siitä SELMU:n suuntaan. Yhdeksi rytmiksen vuosittaisista tapahtumista on vakiintumassa Heavypohjanmaa, kun se nyt järjestetään kolmatta kertaa vahvan paikallisedustuksen voimin. Tämän vuoden kaksipäiväisessä tapahtumassa paikallispumput jäivät kuitenkin sivurooliin, kun pääesiintyjiksi oli pestattu suomenkielisen metallin suurimmat, Stam1na ja Mokoma.
Toimittajanretku suvaitsi saapua paikalle kuitenkin vasta lauantaina, jolloin edellä mainittu Mokoma oli jo matkalla kohti seuraavaa keikkapaikkaa. Ei siihen kuitenkaan maailma kaatunut, sillä Stam1na-neitsyyden menetys oli täysin riittävä syy ottaa suunta tapahtumaan. Ilta alkoi kuitenkin pienempien nimien voimin. Ensimmäisenä lavalle kipusi Downstone, jonka tyyliksi voi määritellä sen enempää genreilemättä sanaparin melodinen metalli. Taidokas kiharapäinen vokalisti lauloi vakuuttavasti saaden huutotukea niin ikään kiharapäiseltä kitaristilta, ja meininkiäkin lavalla oli ihan mukavasti. Kaiken kaikkiaan ihan perushyvää kamaa, mutta sen suurempia sykäyksiä setti ei ainakaan meikäläisen suuntaan aiheuttanut. Yleisöä oli tosin pakkautunut lavan lähettyville jo tässä vaiheessa varsin mukavasti, mikä lupasi hyvää loppuiltaa ajatellen.
Seuraavana lavalle astui ilmiselvä Matt Tuck, tai ainakin hänen kaksoisolentonsa. Mielessäni kävikin, että onko Fourpointsix perunut ja tilalle on paremman puutteessa napattu nurkissa pyörinyt Bullet For My Valentine. Kaveri tarttui kuitenkin kitaran sijasta bassoon, ja pian lavalle saapui myös muu bändi lyömään riffiä toisen perään. Ja vakuuttavasti löikin. Koskettimilla maustettu thrash-vetoinen metalli upposi hevikansaan mainiosti, eikä vähiten allekirjoittaneeseen. Kuuleman mukaan puolen vuoden keikkatauon pitänyt yhtye purki tuona aikana kertyneet niskajumit kerralla ulos suorastaan ihailtavan sinnikkäällä letinheiluttamisella. Livenä neljäpistekutonen oli kiertelemättä mainio, ja biisitkin potkivat. Tämän vaikutti huomanneen myös muuta paikallaolijat, sillä väkeä saapui lavan läheisyyteen koko ajan lisää, ja ilman encorea kotikaupungissan soittanutta bändiä ei paikalta päästetty.
Uutinen kotimaisen grindcoren the bandin, eli Rotten Soundin peruuttamisesta kerrottiin jo päivällä, mutta paikalla oli runsaasti asiasta pettynyttä väkeä. Itse en erityisemmin harmistunut, sillä en kuulu laadukkaankaan grind-pauhun ystäviin, ja saattoihan tuuraajaksi ilmoitettu Medeia esittää jotain melodisempaa metelöintiä ties kuinka hyvin. Sain kuitenkin kuulla, että Medeian vokalistina toimii Rotten Soundissa samaa virkaa toimittava Keijo Niinimaa, ja siitä kurkusta on turha mitään kovin lempeää laulantaa odottaa. Ja niin. Medeia oli kuin Rottenista seuraava soittaen raa´asti ja hyökkäävästi jossakin grindcoren ja teknisen deathin välimaastossa. Kansa sai Keijoa ja soitto kulki, mutta mihinkään valtavan mielikuvitukselliseen mättämiseen bändi ei pystynyt. En sitten osaa sanoa, millaisia kosketinjippoja biisit sisälsivät, kun ainakaan minun korviini koskettimet eivät kuuluneet juuri yhtään. Itse kosketinsoittaja oli kylläkin ilahduttava näky, sillä nainen kiipparistina näin raskaassa musiikissa on melko harvinainen tapaus. Toisena ulkomusiikillisena tekijänä mainittakoon yhtyeen kitaristi, joka vaatetuksensa perusteella sopisi soittamaan huomattavasti popimpaa kamaa.
Sitten Stam1na. Enemmän kuin kerran Suomen parhaaksi livebändiksi haukuttu lemiläisorkesteri otti salin haltuunsa heti setin avanneesta Hammasrattaasta lähtien, ja meininki lavalla oli alusta loppuun aivan loistava. Vastoinkäymisiäkin oli, sillä jos edellisellä bändillä koskettimet eivät kuuluneet, Stam1nalla heikkoon kuuluvuuteen oli hyvä selitys. Ainoastaan keikoilla toimivan Emil Lähteenmäen syntikkateline romahti syystä tai toisesta setin alkupuolella saaden koneiston aivan liian huonoon kuntoon keikan jatkamisen kannalta. Homma jatkui kvartettina, niin kuin levylläkin, ilman selvästi havaittavia musiikillisia puutteita.
Keikalla bändi on toden totta aivan upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa, sillä tukka pyörii, riffejä sataa, ja läppää lentää enemmän kuin riittävästi. Laulaja-kitaristi Antti Hyyrysen suurimmat heilumiset päättyivät kaatumiseen, mutta sekään ei menoa haitannut. Kovimmat yhteislaulut koettiin encoreksi säästetyn Viisi laukausta päähän -kappaleen kohdalla, vaikka myös uudelta Raja-albumilta löytyvän Lääkkeen kertosäe tuntui olevan yleisöllä hienosti hallussa. En luokittelisi keikkaa mitenkään jumalaiseksi kokemukseksi, mutta enempää tuskin voi vaatia.
Ensimmäinen Stam1na-keikkani oli kuuma ja väsyttävä kokemus, mutta lähdin eturivistä vasta kun vakuutuin, ettei toista encorea tule. Juotavaa. Sitten takki, ruokaa, ja kotiin. Klisee tai ei, väsyneenä, mutta onnellisena.
Teksti: Jarmo Panula, kuvat: Jarno Koskinen/www.killerninjas.net
