Boomhauer, Black Magic Six

Helmikuisen perjantai-illan koittaessa odotukset olivat korkealla. Pitkästä aikaa Turussa lavalle nouseva Boomhauer on jo vuosien ajan ollut elämäni suurimpia rokkirakkauksia. Tällaisissa tilanteissa suhtautuminen on aina väistämättä kahtalaista. Sitä odottaa uutta ja mielenkiintoista, mutta samalla pelkää hiljaa mielessään, että vanhasta on menetetty jotain olennaista. Onko energia tallella? Kestävätkö uudet biisit?

Illan aloitti kuitenkin Black Magic Six, bluesia punkahtavasti veivaava duo. Solistina toimiva J-tan (laulu ja kitara) on aiemmin tullut tunnetuksi garagepaahtoa soittavan Disgracen laulajana, ja miehen huudon ja blueshenkisen melodiakuljetuksen välillä vaihteleva ääni olikin myös Black Magic Sixin leimallisimpia piirteitä. Seisoaltaan soitetun rumpusetin ja tukkoisuuteen asti särjetyn kitaran kombinaatio on kiistatta hyvännäköinen ja mielenkiintoisen kuuloinen kokoonpano. Pystyrummut herättävät ainakin allekirjoittaneessa helposti tietynlaisen hyvän meiningin sävärin, ja Lev Siffer (rummut) hoiti keikkansa myös soiton kannalta hyvin mallikkaasti.

Toinen juttu onkin sitten se, miten paketti pysyy kasassa ja jaksaa pitää yllä mielenkiintoa kokonaisen keikan ajan. Tämä duo-pohjainen asetelma kun luo huomattavasti lisäpaineita esitettävän materiaalin sisällöllisille ansioille. Tällä saralla Black Magic Six ei valitettavasti vakuuttanut. Blues-kaahaus oli toki eläimellistä ja hauskaa, mutta ei kovinkaan paljon sitä enempää. Monesti tuli olo, kuin biisit kaipaisivat todella syttyäkseen jotain vaihtelua. Olisiko se sitten aika ajoin viljeltyjä, vielä juurevampia kitarasoundeja, bassoa vai kenties jotakin muuta, se onkin vaikeampi kysymys. Kun kitara, rummut ja laulumelodia kuitenkin toistavat kappaleen alusta loppuun samaa riffirytmitystä, käy se väkisin hieman yksitoikkoiseksi.

Omalta osaltani todellinen ilottelu alkoi, kun Boomhauerin kolmikko kampesi itsensä lavalle. Onnekseni keikkaa edeltäneet salaiset pelkotilat osoittautuivat tällä kertaa tuulesta temmatuiksi ja rockin, bluesin, popin, countryn ja ties minkä muun sekoitus kuulosti yhtä raikkaalta kuin aina ennenkin. Sakun (laulu ja kitara) tarinat kulkivat tutusti ennalta arvaamattomia polkujaan ja ruuti oli mitä ilmeisimmin pysynyt muutenkin kuivana myös pitkähkön Saksan-kiertueen jäljiltä.

Musiikillisesti mielenkiinto kiinnittyi ehkä eniten biisien entistä runsaampiin country- ja blues-vivahteisiin. Esimerkiksi Long Long Wayssa kuultava raukeus oli äärimmäisen toimivaa myös livenä. Toisaalta myös uuden levyn kohkaus-kappaleet Elephant Stompin ja Lonely Riderin johdolla jatkoivat aiemmilta levyiltä ja keikoilta tutuksi tullutta ja pettämättömästi toimivaa hyvän menon lietsontaa. Ilman autoaan Michael Knight siis on tuo lonely rider... Muuten juttujen keskiössä oli tällä kertaa rumpali Mikko Lappalainen – Mösjöö Lappis – ja miehen vastikään tapahtunut maisteriksi valmistuminen. No, tulipahan todistettua, että rumpujen soittaminen on mahdollista myös teipistä ja kahdesta täydestä oluttuopista koostettu turbaani päässä!

Boomhauer ei jättänyt tälläkään kertaa kylmäksi. Sen, minkä bändi saattaa joskus hävitä levykuuntelussa, se totisesti lunastaa moninkertaisena takaisin livenä kuultuna.

Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska