24.01.2008
Club Liberté / Helsinki
Puolivahingossa asioiden äärelle ajautuminen on usein hyvin tuottoisaa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimikoon lumen ja loskan täyttämä torstai-ilta Helsingissä, kun tarkoituksena oli vain ottaa rennosti ja kuunnella hyvää bändiä ilman sen suurempia analyyttisenä olemisen paineita. Keikkaraporttia ei ainakaan pitänyt kirjoittaa. Aikomukset menivät metsään oikeastaan heti, kun odottelemaani The Wrecking Queensia ennen lavalle nousikin The Winyls, jonka paikallaolosta ei allekirjoittaneella ollut mitään aavistusta saati pienimpiäkään ennakkotietoja.
Energistä rockia vankalla peruspoljennolla esittävä yhtye tuntui Libertén lavalla olevan hieman väärässä ympäristössä. Poikamaisella päättömyydellä ja sielukkaalla antaumuksella esiintyvä ryhmä näyttäisi enemmän itseltään kaksi kertaa isommalla lavalla ja parikymmentä kertaa isomman yleisön edessä. Tosin sen saavuttamiseen tarvitaan paljon, mutta luulisi yhtyeen radiohittien standardit täyttävillä kertosäkeistöillä moiseen pystyvän.
Vaikka yksikään kappaleiden nimistä ei valitettavasti kantautunut korviini asti, oli yhtyeen esiintyminen lähipiirissäni yhtä ”hei, tää kuulostaa tosi tutulta” -lauseiden kaanonia. Lähes joka toisen biisin kohdalla tuli musiikista mieleen joku muu. Vivahteet vaihtelivat The Knackin My Cheronasta aina Queens of the Stone Age -riffeihin asti luoden samalla jonkin sortin musiikillista tietokilpailufiilistä. Yhtyettä oli muutenkin mukava seurata, sillä ihastuneesta energisyydestä täytyy aina nostaa hattua. Vokalisti Leady Winylin yhtyeen myspace-sivustolla lausuma toteamus bändin liveasenteesta kiteyttää kuitenkin kaiken tarvittavan: ”Every gig is a new opportunity to hurt myself.”
Villiintyneen poikakatraan jälkeen lavalle levisi täysin erilainen tunnelma, kun pelkistetyn viileän tyylin omaava The Wrecking Queens iski oman keikkansa käyntiin. Maamme johtavien musiikkilehtienkin sivuilta kiitettävän paljon palstatilaa saanut nuori naisnelikko on viimeisen vuoden aikana kasvanut täysin kotimaan musiikkikentän vaatimiin saappaisiin – tai tässä tapauksessa korkokenkiin – sopivaksi. Hallitun ulosannin, tarttuvien biisien ja sopivan kiehtovan tylyn asenteen muodostama kokonaisuus on viimeistelty ja harkitun oloinen. Lisäksi yhtyeessä on ehkä maamme tyylikkäin basisti. Soitintaan varmasti vain pari senttiä pidempi Maria omaa enemmän lavakarismaa kuin monet kaksi kertaa itsensä kokoiset miehet yhteensä.
Aloitusbiisinä toimi painostavan ja sopivan laiskasti raahaavan kompin omaava Rhythm Egg, jonka vaikutus muistuttaa jokainen kerta poskelle annettua pientä läpsäytystä. Vokalisti Nöpsyn naukuvilla elementeillä väritetty kokonaisvaltainen ääni on kerrassaan mahtava ja sen arkailematon käyttö yhtä viekottelevaa kuin ihastuksen kohteelle salaa annetut silmäniskut. Rankemmalla tempolla yleisön päälle parin hetken kuluttua ampaissut You´re My Cowboy (And I´m Your Cowgirl) herätteli viimeisetkin ihmiset vähintään hyväksyvään päännyökyttelyyn riehakkaasta tanssimisesta puhumattakaan.
Hyväntuulinen yhteissoitto ja täydellinen läsnäolo tekivät loistavan draivin omaavasta keikasta juuri sopivan energiapiikin loskaisen loppuviikon keskelle. Viimeisenä biisinä esitetty For Freddy jätti toivomaan, että keikka olisi jatkunut edelleen. Onneksi jatkoa ei tarvitse kauaa odotella, sillä The Wrecking Queensia on Helsingissä tarjolla ensi kuussakin.
Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi
