Mansun: Six, 1998

Mansun oli yksi brittipop-innostuksen aikaan pinnalle nousseista bändeistä, jonka ura lähti vääjäämättömästi kohti alamäkeä 2000-luvun koittaessa. Vuonna 1995 perustettu yhtye muistetaan yleisesti varmaankin suunnilleen yhtä hyvin kuin Space, Menswear ja muut suuruudet, mutta omissa kirjoissani Mansun ei ollut pelkästään tähdenlento, vaan jätti jälkensä musiikinhistoriaan varsinkin kakkosalbumillaan Six. Jo vuonna 1997 julkaistu debyytti Attack of the Grey Lantern oli taidokasta, vaikeasti kategorisoitavaa poprockia ja nousikin jälkeenpäin ajateltuna jopa hieman yllättäen brittilistan ykköseksi. Suomessa Mansun ei ilmeisesti hirveän suurta suosiota nauttinut, ainakin jos siitä voi jotain päätellä, että levyä etsiessäni sain levykaupan sediltä poikkeuksetta käteeni jonkin Marilyn Mansonin varhaistuotannon levyistä. Vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkoslevy Six löytyi kuitenkin kaupoista muistaakseni melko vaivatta, ja se iskikin sitten täysillä pahinta karvojenkasvatteluaikaansa viettäneeseen teiniin.

Six on hämmästyttävän kunnianhimoinen levy yhtyeeltä, jonka edellinen levy oli niinkin suuri menestys. Mansun olisi varmasti voinut tehdä toisenkin levyllisen hittejä, mutta levy-yhtiön harmiksi bändi teki järjettömän progressiivisen rock-eepoksen, jonka biisit ovat keskimäärin kuusiminuuttisia, ja jonka lyriikat vilisevät viittauksia Nalle Puhiin, Jeesuksen raiskaamaksi tulemiseen ja Markiisi De Sadeen. Levyä kuunnellessa huomaa usein ihmettelevänsä, miten Parlophonen kokoinen levy-yhtiö on edes suostunut julkaisemaan tällaisen levyn menestyslevyn jatkoksi! Jenkkimarkkinoille levyä tosin editoitiin hieman lyhemmäksi ja helpommin lähestyttäväksi.

Six on ennen kaikkea uskomaton kokonaisuus. Biisit liittyvät lähes saumattomasti toisiinsa ja yhtye hallitsee draaman kaaren suvereenisti. On käsittämätöntä miten Mansun on onnistunut taikomaan tällaisen mestariteoksen vain vuosi ensilevyn jälkeen, sillä albumi kuulostaa siltä, että sitä on hiottu vuosikausia, jotta jokainen pieni palanen saadaan loksahtamaan kohdalleen. Kaikella tuntuu olevan paikkansa: jokaisella kitaraefektillä, taustalaululla ja pikku nyanssilla. Ainoastaan rumpusoundeja on aika hieman syönyt, mutta muuten äänimaailmakaan ei ole pahasti vanhentunut. Laulaja Paul Draperin äänestä voi olla montaa mieltä, mutta näihin biiseihin en keksisi parempaa tulkitsijaa. Vaikka Draper vastaa lähes kaikista sävellyksistä, silti tuntuu, että Mansunin todellinen sielu on kitaristi Dominic Chad, jonka työskentely on läpi levyn hengästyttävän upeaa. Esimerkiksi vahvasti efektoidut kitarasoolot kappaleissa Cancer ja Television menevät heittämällä kaikkien aikojen kitarasoolojen joukkoon. Mainitut biisit ovatkin ehkä parhaita ikinä!

Entä sitten levyn muut biisit? Sixin kappaleet koostuvat lähes poikkeuksetta noin 4-5 osasta, joilla ei tunnu olevan toistensa kanssa juuri mitään tekemistä, mutta Mansun onnistuu luovalla hulluudellaan yhdistämään nuo osat toisiinsa järkeviksi kokonaisuuksiksi. Vaikka biisit ovatkin pitkiä, ei mielenkiinto pääse missään vaiheessa herpaantumaan, sillä korvia tulitetaan tauotta hittimelodioilla, riffeillä, sooloilla ja temponvaihdoksilla. Heikkoja lenkkejä levyltä ei löydy, jopa levyn keskivaiheille sijoitettu ooppera-aaria menee tässä paketissa läpi. Avauskolmikko Six, Negative ja Shotgun täyttäisivät paremmassa maailmassa listojen kärkisijat ja niitä seuraava Inverse Midas on koskettava pianoballadi. Fall Out onnistuu vajaassa neljässä minuutissa lainaamaan Tsaikovskia, kertomaan marxismista, eutanasiasta ja Stanley Kubrickista, tarjoamaan tajunnanräjäyttävän kitarasoolon ja lopuksi väläyttelemään esimakua tulevasta lainatessaan loppupään Legacyn riffiä.

Vaikka itseltäni on jäänyt proge-kausi täysin väliin, Six vei minutkin mennessään. Syynä lienee se, ettei Mansunin kakkoslevy loppujen lopuksi ole edes kovin vaikea levy. Vaikka osia ja yksityiskohtia on enemmän kuin Antti Muurisella viiksiä, löytyy näiden vastapainoksi myös kertaheitolla mieleen jääviä melodioita sen verran, että levyyn tekee mieli syventyä. Ja jos syventymiseen jaksaa nähdä aikaa ja vaivaa, se palkitaan. Harmi vaan, että yhtye taisi käyttää kaiken luovan energiansa Sixiin, sillä seuraava albumi Little Kix oli melko väsynyt tekele ja hieman myöhemmin Mansun hiipui hiljalleen pois. No, ei pitäisi valittaa, parempi on ehkä tehdä yksi maailman parhaista levyistä, kuin muutama perushyvä lätty.

Teksti: Tommi Saarikoski, kuva: Sara Hammond/www.mansunheaven.co.uk