Motörhead

Syyläposkinen mies ruomii Rickenbackeriaan bussin pienellä videoruudulla ja kähisee yläkenoasennossa olevaan mikrofoniin. Olen varma, että olen nähnyt tyypin joskus ennenkin. Kyseessä on erään turkulaisen rokkibaarin järjestämä kuljetus Motörheadin, tuon heavy rockin Metusalemin keikalle. Takapenkki örisee, pullot kilisevät ja 1916 -levyn aikainen live-DVD pauhaa. No Voices in the Sky ja Love Me Forever ovat tarkemmin ajatellen ihan tolkuttomia tsipaleita, ja paranevat koko ajan sitä mukaa, kun tölkki kädessä kevenee.

Baarin edessä on jo kertaalleen painittu ja tyyppejä heitetty ulos, joten pahimmat caset on saatu setvittyä ennen reissuun lähtöä. Absurdina yksityiskohtana pysähdyspaikalta ostettu suklaarasia laitetaan kiertämään ja pehmoinen heviolo vallitsee konvehtipapereiden rapistessa. Joku ilmoittaa olleensa kokonaisen päivän ilman viinaa, mikä herättää pelonsekaista ihailua. Isot jätesäkit ja pienemmät yrjöpussit jaetaan Turun jäädessä taakse. Ilmeisesti ei olla ensimmäistä kertaa liikenteessä.

DVD-ruudulle ilmestynyt camopukuinen Udo Dirkschneider on Kehä III:n sisälle tultaessa vaihtunut laukkabassotteluun ja lavamonitorin päällä lepuutettavaan jalkaan. Jäähallin eteen saavutaan kahdeksan maissa, tosin erinäisten syiden takia pääsen hallin sisälle vasta Hanoi Rocksin soittaessa, Twist Twist Erkinharjun tähdittämä ja Motörheadille kohtuullisen suuressa velassa oleva Los Bastardos Finlandeses on siis missattu. Käyn salin puolella vilkaisemassa Hanoita, ja Michael Monroen tossu nouseekin odotetusti, Boulevard of Broken Dreams ja Up Around the Bend rullaavat mukavasti, sen tuntee jopa anniskelualueen puolelle.

Roudaustauolla vaikuttaa siltä, että kolme keikkaa Suomessa ei ole paras mahdollinen resepti loppuunmyydylle Jäähallille, varsinkin kun Helloween ja Gamma Ray jyystävät samalla päivällä kaupungissa. Päädyn kulmakatsomoissa näyttää olevan vain pari viiden jampan ryppäitä istumassa, mutta jää ja lavan lähimmät katsomot alkavat hiljalleen täyttyä.

Kymmenen aikaan valot pois ja homma käyntiin. Ei intronauhoja, -videoita tai muuta paskaa. Me olemme Motörhead, soitamme rock ´n´ rollia. Ja Dr. Rock kärkeen. Joku voisi odottaa näkevänsä Lemmyssä jo väsymisen merkkejä, mutta mitä vielä. Varsinkin kauempaa katsottuna ei voi kuin ihmetellä hahmon ajattomuutta. Valkoiset buutsit näyttävät vaihtuneen mustiin, mutta muuten Kilmister olisi voitu ottaa 80-luvun sessioista ja siirtää vuoden 2007 Helsinkiin vaivatta. Jää on täyttynyt lähes kokonaan ja oma katsomokin on tukkeessa. Ilmaan nostetut nyrkit ja kännykkäkamerat tervehtivät elävää legendaa.

Uusi kitaristi Phil Campbell (vuodesta -84) ja rumpali Mikkey Dee (vuodesta -92) ovat lunastaneet paikkansa jo aikoja sitten Motörhead-kokoonpanossa. Ehkä Kilmister – Clarke – Taylor -kokoonpano on monelle se rakkain, mutta Uriah Heepiä tästä bändistä ei ole tullut. Soitto raikaa raakana ja riemuisana - Campbellin riffien alla pörisevästä Rikusta soljuu koko ajan hillitöntä groovea, joka on hitsautunut Deen paukutukseen.

Uudet ja vanhat kappaleet tulevat peräkkäin, eikä taso kummemmin heittele. Stay Clean, One Night Stand, Just ´cos You Got the Power, Born to Raise Hell, Killers... Setin suurin yllätys on Thin Lizzy -koveri Rosalien lisäksi Deen rumpusoolobiisinä varmaankin vuosikymmenen olleen Sacrificen tiputtaminen setistä ja sen korvaaminen tuoreella In the Name of Tragedylla. Mikkey Deen rumpusoolo pohjautuu 70-luvun traditioihin, vaikka kaikkein pahimpiin ”minä poljen bassorumpua, te taputatte mukana, pian kumautan gongia jollain vitullisella kapulalla” -kuvioihin Dee ei sorrukaan, ja tajuaa onneksi pitää homman sopivan kompaktina.

Kappaleiden välillä jutellaan mukavia ja päätetään Helsingin olevan kiertueen kovaäänisin yleisö, jopa Newcastlea ja Tukholmaa kovempi. Tästä kiitoksena yleisö saa halutessaan volyymiä nostettavan. Tottakai se haluaa, desibelit nousevat ja tunnelma sen mukana. Myös keikan kestäessä Kilmister haluaa bassonsa kovemmalle, ja ilmeisesti rumpusoolonkin aikana ruuvataan kannuihin lisää höökää. Lopputuloksena kaikki tulee niin perkeleen kovaa, että voi kuvitella ihmisten juoksevan innoissaan seismografisella laitoksella ympäriinsä: viimeinkin jyrähtää!

Hauskaa on, että väki näyttää innostuvan myös Infernon ja Kiss of Deathin biisien soidessa, toki edessä istuva noin kymmenvuotias kaveri sekoaa täysin vasta Another Perfect Daylta (-83) irroitetun I Got Minen lähtiessä. Kennelliiton merkit sinkoilevat isän katsellessa kelloaan. Suomalaisella heavy rockilla on siis sittenkin tulevaisuutta.

Setti loppuu samalla lailla kuin 30th Anniversary Kaapelitehtaalla 2005, Iron Fistin jälkeen encorepaussi, sitten akustinen Whorehouse Blues, Ace of Spades ja Overkill. Viimeksimainitun loppukliimakseissa Carambo Campbellin skitta pätkii, jolloin Lemmyn bassottelu saa paikata pienet puutteet. Yhtye käy kumartamassa, vahvistimet ulisevat ja jengi valuu ulos hallista. Olo on lievästi turta.

Tunnottomuus jatkuu paluumatkalla, eivätkä sitä vähennä repussa kolisevat tyhjät tölkit ja jonkun käteeni työntämä lonkeropullo. Puhumme valmissalaateista ja AC/DC vetää Bon Scottin johdolla hittejään taustalla, myös keikasta keskustellaan paikoitellen.

Paska ei ollut, ei paraskaan, mutta hyvä joka tapauksessa. Meininki on sitä mitä haetaan, mutta Symphony X:lle asetettavilla kriteereillä Motörheadia on turha katsoa, Five Corners Quintetista puhumattakaan. Laadunvalvonta on vuosien varrella poikinut tasalaatuisemman kokonaisuuden kuin edellämainitut einekset, joista kuuleman mukaan voi metsäsienisalaatin valmistuslinjalle eksynyt oksanpalanen lehtineen aiheuttaa satakunta ruokamyrkytystä. Kappaleita voi toki kutsua tylsiksi, puuroisilla soundeilla vedetyksi ränttätäntäksi tai vokaaleita monotonisiksi. King Diamondko pitäisi saada mikinvarteen ja Liquid Tension Experiment soittamaan ennenkuin homma toimii?

Kotomaamme ex-pääkaupunkiin saapuessa mielessä on vain kotiin raahautuminen, vaikka jatkot bussin porukan kanssa eivät lienisi mahdottomuus. Jossakin päin Suomea kasataan parhaillaan kuumeisesti lavaa ja kilometreittäin piuhoja setvitään. Kaikki on niinkuin ennenkin.

Mikael Salo