09.12.2007
Klamydian viidenteen levyyn, vuonna 1994 julkaistuun Tippurikvartettiin, tuli tutustuttua vastaanottavaisessa viidentoista vuoden iässä. Huumorisanoituksilla silatut punk-biisit olivat teinille sitä ihteään, oivallinen soundtrack ajalle, kun maailma oli yht´äkkiä auennut eteen. Yllättävää on, että levyä jaksaa kuunnella vieläkin, vaikka aikaa on kulunut jo reippaat kymmenen vuotta ja elämäntilanne on täysin erilainen. Klamydian soidessa muistaa, miten kipeää ja ihanaa oli, kun maailmantuska ja ihastumiset hyökyivät ylitse täydellä teholla. Takaisin noihin aikoihin ei halua, mutta ne muutamat vuodet olivat silti tarinan kannalta olennaisia. Vaasan nelikon liian usein tyhmäksi haukuttu reteämmän puolen rock kiteyttää nasevasti jotain hyvin olennaista.
Tippurikvartetin tukiranka koostuu reippaasti etenevistä melodiapaloista, joita levyllä riittää. Hassut esineet laittaa levyn liikkeelle maltillisesti ja nonsense-teksteillä, mutta on melodisuudessaan yksi upea. Yksi levyn parhaista biiseistä, mahtava Nykilaulu, on aika lailla suora käännös Leaving on a Jet Plane -ikivihreästä. Säveltäjäksi, sanoittajaksi ja sovittajaksi on kansilehdykkään kuitenkin merkitty Jokinen. Joka tapauksessa loistava kappale. Toisella kotimaisella laulettu Tunnelbana pojkar päihittää varhaisemman ja melko tympeän ruotsinkielisen veisun Kråklund pojkarin kirkkaasti.
Tippurikvartetti on linjakas ja tasapainoinen kokonaisuus, mutta toki pari hittiäkin mahtuu mukaan. Levyn tunnetuin biisi lienee mäenlaskukuvaus Huipulla tuulee -- hyvä kappale, jonka tähti kuitenkin himmenee verrattuna levyn ”rivimateriaalin” loistokkuuteen. Tippurikvartetti ei ole hittilevy, eikä siltä löydy yhtä ylitse muiden. Olennaista on, että hyvän biisin jälkeen osaa odottaa toista yhtä hyvää, ellei parempaakin. Tyhjäkäyntiä ei juurikaan ole.
Huumorimusiikin ohella Klamydia on tehnyt myös kantaaottavaa ja pohdiskelevaa materiaalia. Tippurikvartetilla tiedostavamman tuotannon kirkkain helmi on Vastaantulija, joka suomii kiireessä kiiruhtavaa kansaa ja sen päämäärätöntä säntäilyä. Väsyneitä charter-lomalaisia kuritetaan verbaalisesti kappaleessa Loma ja ylikorostunutta egoa biisissä Minäminäminä. Alkupuolen klassikko, reipas puolitoistaminuuttinen Se ei kuulu sulle puolestaan kritisoi tyhjiä saavutuksia ja niillä kehuskelua. Mollissa menevistä kappaleista vahvin on loppupuolen Anatomisti. Lisensiaatti Hiileppi Kotilon toiminnasta kertova äärimelodinen laulu herättää semmoista kaihoa, ettei vastaaviin purskeisiin ole Klamydian tuotannossa tottunut. Biisi on suotta unohdettu Klamydia-klassikko, joka omalla listallani nousee aivan kärkikahinoihin, ellei jopa ykköspallille.
Jos valittaa viitsisi, voisi motkottaa kappaleesta Kenkä. Biisi on puolitoistaminuuttinen rypäisy, jossa sanat huudetaan sen verran rosoisesti, ettei selvää saa. Moni varmaankin kyseenalaistaa myös Kitaristin, joka on simppeli täytekappale nakkisormien ja kitaran otelaudan yhteistyöhaluttomuudesta. Täytebiisi, jonka vitsiä jaksaa kuunnella pari kertaa, mutta yllättävän hyvin kappale vieläkin toimii merkittävämpien kappaleiden ohessa välipalana.
Mitä Klamydialla sitten on annettavaa, jos ei satu olemaan Karjala-lippistä käyttävä pikkukaupunkilainen? Paljonkin, väittäisin, jos vain pitää mielen avoinna. Tosin on mahdollista, että Vaasan juna meni jo – varsinkin, jos olet jo teini-iän ohittanut. Niille, jotka sattuivat hyppäämään kyytiin lättähatun puksutellessa ohi, voi matkasta tulla koko elämän mittainen. Vaikkei Vaasaan, tuohon länsirannikon Mikkeliin, lopulta päätyisikään, on silti mukava muistella missä kaikkialla on tullutkaan käytyä. Ainakin mökkisaunan lauteilla Tippurikvartetin raikuessa porstuasta voi tavoittaa jotain olennaista nuoruuden hulluudesta, kirkasotsaisesta asioiden ihmettelemisestä ja silkasta hauskanpidosta. Viisaampaa kuin uskoisikaan.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Kalle Björklid / Huumakuva.net
