Pienet

Metallikooste – Joulukuu 2007

08.12.2007

Empire: Chasing Shadows

Metal Heaven

Albumin takakannen harmaahiuksiset tai muuten kulahtaneen oloiset hevipapat herättävät epäluuloja, mutta epäilykset muuttuvat kunnioitukseksi, kun nimiä lyödään tiskiin. Empiren kokoonpanoon kuuluvat muiden muassa maailman arvostetuimpiin rumpaleihin lukeutuva Mike Terrana, entinen Whitesnake-basisti Neil Murray, sekä tietysti projektin isä, kitaristi Rolf Munkes.

Mutta kuten vastaavien kokoonpanojen kohdalla yleensä, musiikki ei välttämättä ole yhtä tasokasta kuin mitä soittajilta voisi odottaa. Niin käy myös nyt, vaikka Munkesin riffikynä onkin poikinut ison nipun perushyviä hevibiisejä. Kunnon hittejä ei tule vastaan, mutta kunnioitettavaa kyllä, niin ei tule huonojakaan tekeleitä. Vaikka kymmenen biisiä perushyvää luokin melkoisen riskitekijän, albumin kokonaistaso on perushyvä enemmän positiivisella kuin negatiivisella tavalla.

Doogie Whiten vokalisoinnissa on karismaa ja muu bändi soittaa äärimmäisen tiukasti ja varmasti. Ei tästä irtoa paljoa sanottavaa, sen verran tavallista, taustamusiikkina menevää perushevanderia tämä on.

Jarmo Panula

Father: Inspirita

Revol Records / Dallas Records

Kroatia ei nouse aivan ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan myöhäis-grungesta tai modernista alternative metallista. Debyyttinsä julkaissut Father kuulostaa kuitenkin amerikkalaisemmalta, kuin moni alkuperäinen jenkkilän orkesteri. Jopa vokalisti Mihael Prosen kuulostaa suoraan Seattlen kaduilta napatulta käheäkurkulta.

Esikuvat ovat siis selkeitä, eikä kroatialaisten tarvitse hävetä vertailussa aavan meren tuon puolen orkestereita vastaan. Oma lukunsa sitten on se, kuinka kannattavaa tällainen apinointi on. Father kuulostaa näet alusta loppuun saakka juuri sellaiselta keskiverto jenkkiorkesterilta, joita maailmassa piisaa jo muutenkin riesaksi asti. Muutamassa introssa yhtye uskaltautuu käyttämään yllättäviäkin ratkaisuja, mutta kun kiinnostavat alut taantuvat kerran toisensa jälkeen keskivertokappaleiksi, jäävät lyhyet introt levyn parhaaksi anniksi, eikä niillä päästä vielä pitkälle. Ehkä tulevaisuudessa, kunhan yhtye saa lisää rohkeutta, kasassa voi olla vaikka kuinka uraauurtava yhtye, mutta ainakaan vielä lupauksia ei pystytä lunastamaan.

Mika Roth

Heorot: Ragnarök

StygianCrypt

Heorot on suomalainen, aiemmin kaksi demoa julkaissut yhtye, joka musiikissaan tallailee eräänkin peikko-orkesterin jalanjälkiä. Ehkä hieman turhankin paljon samoilla poluilla tassutellaan, sillä vaikka peikkojen ja ihmisten sodat, nuotiokekkerit ja simanjuonti eivät ole suuren runouden aiheita muillakaan pakanaorkestereilla (eikä sitä vaadita), nyt mennään pahasti riman alitse. Musiikki on yksinkertaisesti tylsää ja satunnainen huilunsoittokin kuulostaa lähinnä suoraan jonkin musiikinteko-ohjelman sävelkätköistä poimitulta – siis erittäin keinotekoiselta. Erityisen naurettavaksi kokonaisvaikutelman tekevät yksinkertaisesti pöljiltä kuulostavat suomalaiset lyriikat ja ehkä rumimmat koskaan näkemäni levynkannet, jotka on tehnyt ilmeisesti joku yli-innokas väriliitujen syöjä. Bändin jätkät poseeraavat vihossa mm. kiven (öh…) ja piipun kanssa eivätkä näytä vähänkään pakanoilta. Kaiken lisäksi kolmen viimeisen biisin lyriikoita ei edes ole vaivauduttu painamaan vihkoseen. Toisaalta aika sankari saa olla, että typeryseeppisen Jättiläisen laulun jälkeen edes jaksaa kuunnella koko lättyä. Jotain sympaattista levyssä on kyllä, mutta sekin on määritettävissä niin, että kuuntelisin tätä mieluummin kännissä kavereiden kanssa kuin koskaan vapaaehtoisesti yksin.

Heorot asuu samassa metsässä kuin isommat peikot, mutta on todennäköisemmin suuren hiiden suuhun joutuva mörrimöykky kuin palavasilmäinen peikkojumala.

Mikko Lamberg

Katagory V: Hymns Of Dissension

Burning Star

Yhdysvaltalainen Katagory V veivaa monimuotoista, mutta silti hieman itseään toistavaa power-heavya, jota soitetaan sellaisella särömäärällä, että ei paremmasta väliä. Pumpun neljäs albumi sisältää muutamia hienoja riffejä ja melodioita, sekä pari mieleenpainuvaa kertosäkeistöä, mutta huonoimmillaan materiaalissa ei ole ideaa eikä tarttumapintaa. Biisilistasta löytyy liikaa perushyvää ja keskinkertaista, huonosta puhumattakaan. Koko albumin karmein tekele löytyy tyyliltään perinteisestä kriitikkojen inhokista, eli muka-herkästä heviballadista Can You Hear Them. Parhaimpina vetoina nostan esiin Workforcen ja Lies And Illusionsin, jotka ovat puolestaan oikeasti hyviä biisejä.

Yksi ongelma levyllä on se, että progelta tuoksuvat sovitusratkaisut jäävät usein tökerön kuuloisiksi ja siten musiikin progressiivisuus on monesti synonyymi epäjohdonmukaiselle kikkailulle. Lynn Allenin laulu on suuressa osassa. Tyylillisesti laulanta on ärsyttävän stereotypista, mutta toki taitoa vaativaa korkealta ja kovaa venyttelyä, joskin Forlorn Childissa Allen yllättää väläyttämällä kurkkunsa karheutta. Jo aiemmin mainituista seikoista voi varmasti päätellä Katagory V:n ensimmäisen Euroopan julkaisun olevan liian heikko vanhan mantereen valloituksen kannalta, vaikka parhaimmillaan materiaali onkin hyvää.

Jarmo Panula

Malefice: Entities

Anticulture

Saarivaltakunnan tarjonta metalliosastolle on jäänyt jokseenkin paitsioon muutamaa poikkeusta ja vanhoja nimiä lukuunottamatta. Siniviivan paremmalle puolelle yrittää hivuttautua jossain Lamb Of Godin ja Chimairan välimaastossa poukkoileva Malefice. Edellämainittuja enemmän se pyrkii maustamaan omaa musiikkiaan hienovaraisesti progressiivisilla pikkujutuilla. Aivan rohkeimmat ratkaisut on kuitenkin jätetty kenties tulevaisuuteen.

Tylsää jyystämistä ei sentään ole 12:sta raidan verran pukattu ilmoille, vaan levy potkii välillä ihan mukavasti nivusiin. Kuusikieliset veivaavat tuttuja ja turvallisia riffejä laulajan huutaessa keuhkojaan mikrofonin päällysteeksi. Neljännessä raidassa kuulijan yllättävät puhtaat vokaalit, joita olisi suonut käytettävän levyllä enemmänkin. Erot esikuviin eivät ole radikaaleja, mutta niin kutsuttua hyvää kierrätystä löytyy ja yritystä omalaatuiseen ilmaisuunkin hetkittäin. Bändissä on potentiaalia, jonka uskon ja toivon tulevan vielä esiin. Nyt se jää kytemään pinnan alle.

Tomas Ojapelto

Mely: …Leave and Enter Empty Rooms…

Black Bards Entertainment

Melyn musiikki ei ole minun palani kakkua, myönnän. Tällainen hidas muka-siirappinen ja hiukan metallinen rokkenrolli ei ole oikein alaani, mutta yritän parhaani. Ensin kehuja: soitanto kulkee jouhevasti, taidokkaasti, soolot ovat paikoillaan, laulu on varmasti monia miellyttävää – joskin ei kovinkaan sydämellistä tai kiinnostavaa, mutta oikein miellyttävää. Myös soolot ovat miellyttäviä, eivätkä ollenkaan häiritseviä ja jotkut hurjan rajut tehokeinot, joissa todella rokataan, ovat myös varsin miellyttäviä.

Kai tästä loppujen lopuksi siis joku pitää, varmasti pitää. On hyvin todennäköistä, että se joku pukeutuu raidalliseen paitaan, värjää tukkansa mustaksi ja sanoo pitävänsä ”monen tyylisestä musiikista, metallistakin” ja sanoessaan ”metalli”, hän tarkoittaa tällaista tavaraa, joka on metallia muille samanikäisille ihmisille ja yleensä kaikille yli 16-vuotiaille ehkä vain silloin, jos he ovat viettäneet viimeiset 20 vuotta elämästään Nepalissa ja unohtaneet miltä metalli kuulostaa. Ja tarkoitan todella metalli, yleissanana, ilman täsmentäviä määritelmiä. Myönnän etten nyt ole sanonut musiikista oikein mitään, mutta luulen että kaikki joiden tästä on tarvinnut jotain tajuta, ovat myös tajunneet.

Mikko Lamberg

Orient Express: Illusion

My Kingdom Music

Orient Express on siitä ovela yhtye, että se osaa muuntua debyytillään raita raidalta tyystin erilaiseksi. Onkin enemmän makuasia, pitääkö moista muutosleikkiä hauskana hippailuna vai ärsyttävänä kikkailuna. Fiilistelevistä alternative rock -tunnelmoinneista päästään kuin huomaamatta popahtavamman ilmaisun ääreen, eikä aikaakaan kun kitaroista löytyy jo raskautta, sekä hevimpää metallista soundia. 70-luvun Pink Floyditkin ehditään sulattamaan osaksi Illusionin suurta jatkumoa, jossa kuvaston värikylläisyys ylittää monissa kohdin sisällön arvon.

Illusion sai pyöriä soittimessa sen toisenkin kerran, ennen kuin taustan suuri kangas alkoi paljastaa itseään. Kuten kansikin jo vihjailee, kyseessä on lopulta rehellisen retrohenkinen tuotos, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät noin kolmen vuosikymmenen takaa. Melodinen, melankolinen ja progehtavalla tavalla popahtava keinuilu jaksaa viihdyttää hetkisen, mutta se todellinen kipinä jää kieltämättä puuttumaan. Viisi vuotta sitten syntynyt yhtye summaa demokautensa debyytillä, joka esittää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. ”Ihan kiva” lokero on pullistellut tällaisia orkestereita jo 70-luvulta lähtien, joten pieni kehitys lienee paikallaan, mikäli ryhmä aikoo murtautua ulos nykyisestä looshistaan.

Mika Roth

Rosa Antica: Seven

My Kingdom Music

Italialainen Rosa Antica kuulostaa aluksi hyvältä perusmetallilta, joissa on joitakin mainiosti toteutettuja koukkuja, mutta levy kärsii selkeästi liiasta pituudesta ja materiaalin samankaltaisuudesta. Tämä viisimiehinen orkesteri toteuttaa visiotaan tavoitellen selkeästi herkkyyden ja rajuuden kontrasteista syntyvää värinää kuuntelijan sielussa, mutta vaikka balladimaisuus levyn alkupuolella saakin syyn epäröivään hymyyn, ovat kumminkin erityisesti loppupuolen veisut lähinnä tekohurjaa ja tekojylhää keskivertotien keskivertorokkia keskivertoihmisille, jossa on yhtä paljon herkkyyttä kuin Axl Rosen kalsareissa. Soittajat hoitavat tonttinsa kukin kyllä ihan mallikkaasti, missä ei valittamista.

Mikko Lamberg

Shivan: When Wishes Sicken

My Kingdom Music

Mitä enemmän näitä Keski-Euroopasta tulevia doom-death keskinkertaisuuksia kuulee, sitä enemmän osaa arvostaa kotimaan korkeaa tasoa, jonka ansiosta piskuinen Suomi on tätä nykyä eräs metallin mahtimaista. En väitä etteikö esim. Swallow The Sun olisi lainannut tyyliinsä runsaasti edeltäjiltään, mutta kun puhutaan vaikutteiden ottamisesta on siitä vielä pitkä matka siihen, että ollaan lainoista riippuvaisia. Shivan kyllä yrittää ihan tosissaan ja ponnistelee kaikin tavoin, mutta kylmä fakta on, että omat eväät eivät vain riitä. Alun flirttailut kevyemmän goottailun kanssa tuntuvat luonnistuvan, mutta lähdettäessä tukevamman materiaalin pariin alkaa Shivanin keula osoittaa kohti metsikköä.

Bändillä on kieltämättä italialaista tyylitajua, se ymmärtää melodioiden merkityksen kohtalokkuuden rakentamisessa, eikä tuhdimpi runttaus kuulosta lainkaan pahalta, mutta kun kappaleiden ideat joko kuolevat lähes välittömästi pystyyn, tai ovat jatkuvassa ristiriidassa ympäristönsä kanssa, ei yhdestäkään biisistä kasva ehyttä yksilöä. Missä on ollut tuottaja, kun yhtye on kaivannut sellaista näin kipeästi?

Mika Roth

War from a Harlots Mouth: Transmetropolitan

Lifeforce

Berliiniläinen War from a Harlots Mouth on debyytillään Transmetropolitanilla toteuttamassa sanojensa mukaan omaperäistä visiota. Levyllä yhdistellään suhteellisen mukavasti hc:ta, grindcorea ja jazz-mausteitakin on päässyt välillä mukaan. Jotkut kitararyöpsähdykset taas harppaavat reilusti avantgarden suuntaan. Päivän teemat ovat nopeudessa ja holtittomuudessa, hallitussa mutta hiukan kokeilevassa. Hyvänä puolena levystä voidaan sanoa sen kuunneltavuus. Yhtye ei sorru kikkailuun, eikä anna toisaalta minkään alavireisen amatöörimäisyyden päästä lävitse. Bändi on selkeästi hionut ilmaisuaan – ehkä liikaakin? – ja ei ole vaikeaa uskoa herrojen vakaumukseen omasta visiostaan ja sen toteuttamisesta.

Näinkin moninaisilla elementeillä kuormitettuna musiikki ei silti onnistu pitämään mielenkiintoa yllä ihan koko aikaa. Jazz kuuluu lähinnä joissakin välisoiton oloisissa sampleissa ja turhan usein kappaleiden sisäinen rakenne on aivan liian samanlainen, jotta niistä voisi innostua täysin vilpittömästi. Yritys on silti hyvä, ja levy ei onnistu tylsistyttämään, koska se on niin hektinen ja jopa välillä oikeastikin välittyvällä aggressiolla ladattu.

Mikko Lamberg

Zeroin: The Death Of A Man Called Icarus

Subsound Records

Ja mitä uutta meille tarjoaa Zeroin? Katsotaanpa, Gary Numanin kaapilla on ainakin käyty lainailemassa vähän sitä sun tätä, eikä Trent Reznorinkaan perintö ole jäänyt tyystin huomiotta, kun italialaiset ovat työstäneet elektronisia elementtejä kiinni tummaan alternativeensa. Rock ja metalli ovat melkeinpä yhtä lähellä, mutta myös pop-koukkujen tehokkuus muistetaan, kun kertosäkeitä on työstetty tarttuvimmiksi.

Albumina The Death Of A Man Called Icarus on kuten nimensäkin – tuhottoman pitkä ja aivan liian helposti unohtuva. Siltä löytyy noin kaksi ensiluokkaista kappaletta, Cowboys ja Our Last Day In Desert, jotka soivat jo alkumetreillä, ja joita yhtye esittää myöhemmin eri nimisinä yhä uudestaan ja uudestaan. Ideoita toki on, mutta kolmentoista raidan sijasta ne olisivat riittäneet ehkä noin kolmannekseen tästä. Plussaa soundeista, joiden avulla keskinkertaisen kappalemateriaalin jaksaa kahlata läpi muutamaan kertaan, ilman pahempia puutumisia. Ensi kerralla ep voisi olla sopivampi paketin koko.

Mika Roth

Lukukertoja: 4531