Kitkerät Neitsyet, Pep-See (RU)

Viileän keskiviikkoillan Tusovka-klubi piti sisällään kaksi yhtyettä, jotka suorastaan pakottivat kuulijan muodostamaan itsestään jonkinlaisen mielipiteen – todennäköisesti hyvin vahvan sellaisen. Tämä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin se, että esiintyjistä ei jäisi mieleen kerta kaikkiaan mitään.

Ensimmäisenä lavalle pamahti venäläinen 1990-luvun alussa perustettu Pep-See, jonka kokoonpanoon kuului kolmen naisvokalistin lisäksi basson, kitaran ja rumpujen muodostama, kehyksistään ulos pursuileva rytmiryhmä. Ensimmäiset neljä biisiä menivät keikkaseuran kanssa hämmästyneitä katseita vaihtaessa. Ainut kysymys, joka huulille muodostui, oli: ”Mitä ihmettä?”

Kimalteleviin paljettiponchoihin sonnustautunut naiskolmikko aiheutti samaan aikaan niin kummastusta, huvittuneisuutta kuin puhdasta ihmetystäkin. Ovatko nämä oikeasti tosissaan? Koska kappaleiden lyyrinen sanoma tarjoiltiin kuulijoille venäjäksi, oli kieltä taitamattoman yleisönosan otettava kiinni mistä sattui saamaan. Wah-wah -pedaaliinsa mieltynyt kitaristi sai alkusetin kappaleet muistuttamaan huolestuttavalla tavalla Uuno Turhapuro -elokuvien soundtrackeilta karanneita kieli poskessa svengaavia täytemusiikkipätkiä, kun loppupuolisko taas oli jonkinlainen lemmenlaivarytmien, rapin, discoiskelmän ja heavyrunttausten yhteentörmäys, jossa onnettomuuspaikalle on jäänyt paljon irtonaisia ruumiinosia.

Tyylilajien kirjon laajuus ja naiskolmikon vitsaillen esittämä liikekoreografia – jollaisen ainoastaan PMMP:n tytöt saavat pysymään tyylikkyyden puolella – saivat ajattelemaan, että kyseessä olisi täydellinen esiintyjä firman pikkujouluihin. Varsinkin sitten, kun kaikki ovat siinä tilassa, etteivät muutenkaan muista mitään. Setin kummalliseksi kiinnekohdaksi jäi Doorsin Light my fire -klassikkoa jollakin tavalla piirittävä biisi, jonka ainoat täysin tunnistettavat elementit löytyivät alkuperäisen kappaleen kosketinkuviosta ja puolittain lauletusta kertosäkeistöstä. Jäi epäselväksi oliko kyseessä käännöskukkanen vai vain hyvin omalaatuinen vitsi.

Setin vain jatkuessa ja jatkuessa alkoivat korvat todella puutua. Ymmärsinkö väärin vai pitikö tämän yhtyeen olla lämppäribändin asemassa? Kello oli jo reilusti yli puolenyön, eikä lopettamisesta ollut merkkejäkään. Teki mieli alkaa huutaa apua. Tämä oli hauskaa ensimmäisen seitsemän biisin ajan, mutta sitten vitsi vain vanheni ja olisi ollut hyvä aika siirtyä eteenpäin. Mitä tästä edes voi kirjoittaa? Kyllästynyt keikkaseurani kääntyi minuun päin ja totesi lakonisesti: ”Artisti säteili kuin venäläinen ydinvoimala.”

Tästä olikin väsyneen naurun saattelemana hyvä siirtyä vihdoin odottelemaan piikittelevien lauseiden ja sarkasmin emoyhtyettä. Kitkerät neitsyet pääsivät kipuamaan lavalle vasta yhden jälkeen, joka keskiviikkoiltana on hieman liikaa vaadittu tavallisilta työssäkäyviltä ja opiskelevilta ihmisiltä. Mieluummin minä tosin tätä yhtyettä olisin puolitoista tuntia kuunnellut.

Mikäli koskaan on lukenut yhtään määritelmää tai keikka-arviota Kitkeriin neitsyisiin liittyen, pitävät ne todennäköisesti edelleen paikkaansa. Miessukupuolta piikittelevät tekstit ja todellisen tarkkanäköinen sarkasmi ovat viihdyttäneet kuulijoita jo monta vuotta. Yhtyeestä on vaikea sanoa mitään sellaista, mikä valaisisi täysin sitä, mitä keikoilla lavalta heitetään niskaan. Parasta varmasti vain todeta, että mikäli olisin mies, niin näiden naisten kanssa en haluaisi joutua sanaharkkaan.

Vaikka Kitkerien neitsyiden musiikki jo itsessään on monipuolista ja taustalla polveilevat kitaran, basson, rumpujen ja koskettimien lisäksi myös Juha Nurmen ihanat saksofonimelodiat, on päähuomio kuitenkin väistämättä viiden naissolistin välittämässä lyyrisessä tykityksessä. Ihastuttavan erilaisia äänenvärejä omaavat naiset ovat sellainen voimaryhmä, että nähtyäni heidät ensimmäistä kertaa joskus alkusyksystä, en voinut koko keikan aikana lopettaa loistavien sanakäänteiden kirvoittamaa nauruhysteriaa.

Uutuudenviehätyksen kadottua ja tekstien ollessa jo ennestään tuttuja ei järisyttävää ihastusreaktiota enää syntynyt, mutta kyllähän keikan alkupuolella kuultu Feministirock sekä joka kerta leveän virneen kasvoille levittävä Tango Pecunia silti tehosivat tälläkin kertaa. Uutta puhtia setti oli löytänyt jonkin sortin joulumieltä aiheuttavasta Joulurauhaa -kappaleesta, jota ei joulua rakastaville ihmisille varmaankaan kannata suositella. Tekstin mennessä niin syvälle tuttuun kitkerään sävyyn ei kaltaiseni perinteistä, ylimääräisellä lumikerroksella kuorrutettua joulun idylliä kunnioittava tunnelmoija meinannut pystyä päättämään oliko nyt astuttu pyhälle alueelle vai onko tämä vielä sallittua.

Kitkerien neitsyiden kunniaa nostivat kuitenkin kaksikko Setä, tee minusta tähti, joka on ehdottomasti henkilökohtainen suosikkini, sekä viimeisen biisin asemassa ollut Humppa fatale, joka jokaisen naisen pitäisi mielestäni kuunnella ainakin kerran vuodessa. Tämän kokemuksen jälkeen puolen tunnin kävelymatka pakkasessa kotiin päin ei tuntunut edes suurelta vääryydeltä, ainakaan ennen seuraavaa aamua.

Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi