30.11.2007
Hassuihin hattuihin sonnustautuneen, vikkeläliikkeisen Jay Kayn johtama Jamiroquai oli joskus 90-luvulla yksi lempiyhtyeistäni. Vuodesta 1992 toimineen englantilaisen elektrofunk-yhtyeen kepeän groovaava soitto oli myös yksi 90-luvun menestyksekkäimpiä soundeja. Vuoden 2003 Montreuxin keikalta taltioidulla live-keikalla yhtyeelle jossain välissä kasvanut mammuttitauti alkaa kuitenkin jo olla sen verran massiivisissa määrissä, että ihmetellä täytyy kuka tätä yli kaksituntista keikkaa jaksaa oikeasti seurata yhteen putkeen purkitettuna? Toinen asia olisi, jos keikassa itsessään olisi jotain erittäin näyttäviä show-elementtejä tai siellä edes tapahtuisi jotain normaalisoitosta poikkeavaa… Mutta ei. Tokihan tuolla keikalla olisi mukavaa olla jamittelemassa mukana, sitä en mene kieltämään. Mutta näin kotistudiossa seurattuna touhu menee turhan äkkiä aika yksiulotteiseksi.
Olen nähnyt Jamiroquain keikalla ja jo silloin aloin olla kasvanut ulos yhtyeen suunnanvalinnoista. Tämänkin keikan päättävä, rokkiriffillä Manowarin äänitasoille yltäviä jytädesibelejä tarjoileva Deeper Underground on jo kaikkea muuta kuin mitä tämä hyvin groove ja juureva artisti oli vielä 90-luvun puolivälissä. Erittäin hyvän esimerkin tästä tarjoaa itse tämä DVD. Sille on nimittäin pakattu mukaan myös otos Jamiroquain aiemmasta Montreuxin vierailusta. Ja kyllähän se Space Cowboy sujui tuolloin huomattavasti paljon sympaattisella otteella ja pilkkeellä silmäkulmassa. Sekä myös rennosta ilmapiiristä huolimatta munakkaammin, mikä huomattavasti pienemmän rekvisiitan kanssa on hiukan yllättävää. Letkeätä otetta riittää ihan ilman sitä hienosti taltioitua blossin kierrättämistäkin… Ehkä se ero vuosien 1995 ja 2003 välillä kertoo myös sen edes jonkinasteisen kapinamielialan poistumisesta yhtyeen yhtälöstä. Onko Jamiroquaista tullut lopullisesta osa musiikin kaupallista koneistoa, siloteltuna, ilman nuoruuden ”haistakaa paska, me tehdään meidän juttua meidän tavalla”-uhmaa? Ehkä.
Sinänsä Jamiroquain musiikki ei ole huonontunut vuosien saatossa. Mutta siinä tapahtunut ”stadion-soundistuminen” ei minun korvaani ja silmääni istu. Hivenen täytyy myös hämmästellä tällaisen puhtaan live-DVD:n markkinarakoa. Kun Jamiroquai ei hetkeen ole viihtynyt otsikoissa, ketä kiinnostaa neljän vuoden takaisen keikan kieltämättä hyvin toteutettu taltiointi? Ihan eri asia olisi tunkeutua samassa formaatissa syvällisemmin yhtyeen historiaan ja siihen kehitykseen, jossa villapipoisesta sympaattisen oloisesta Jay Kaystä kasvoi luksusurheiluautoilla kaahaileva, adidas-paita päällä hilluva miljönääri-muusikko. Dokumentti-DVD yhdestä viime vuosikymmenten menestyjistä kiinnostaisi kovasti, tämän konsertin seuraaminen alkoi pidemmän päälle olla melkoista pakkopullaa. Vaikka toki hienoja biisejä setistä löytyykin… Mutta, paikan päällä koettuna tai vaikkapa musavideoilta homma varmasti iskee paremmin.
Ilkka Valpasvuo
