Alajuoksulaiset, Toothpaste, The Rollstons

Munkkeja ja musiikkia. Auringonkukkia ja kaverillisia halauksia. Tällaista oli meininki leppoisassa Sinä olet aurinko-iltamassa Tampereen Yo-talolla. Musiikin puolesta lavalle nousi kolme hyvin erilaista paikallista kitarayhtyettä, joissa silti kaikissa oli sen verran pop-elementtejä että ne sopivat samaan iltaan ja teeman alle.

Marko Niittymäen kitaroinnin ja Pekko Käpin jouhikon ja viulun harteilla soinut Alajuoksulaiset mainitsi spiikeissään mm. Lousianan, mutta oli silti myös hyvin vahvasti suomalaisen oloista kansanmusiikkia. Jonkinlainen folkin, bluesin ja perinnemusiikin yhdistelmä oli ihan miellyttävää seurattavaa, muttei missään kohtaa oikeastaan Yo-talon lavan edessä seisten nautittavaa. Enemmän jäi maku että tässä on kyseessä jonkinlainen konserttimusiikkiesitys, jota oli parasta nauttia istualtaan, virvokkeiden kera. Ja mikäs siinä, kun oli tuoleja, juomia ja munkkeja?

Marko ja Pekko lauloivat molemmat soittamisen ohessa, vastuun jäädessä silti enemmän Markolle. Perinteisten lauluäänten ohella kuultiin myös erilaisia kurkkumurinoita, vai miksi niitä nyt kutsuisi… Sävyistä kertonee jotain jo se, että Marko oli ottanut yhden vanhan virren mukaan settiin. Eli tunteella ja perinteikkäästi, joka kyllä vangitsi huomion joksikin aikaa. Mutta Yo-talon ensimmäisen esiintyjän paikalle soittaneen kaksikon seuraaminen alkoi kyllä pidemmän päälle hiukan karata. Vaikka molemmat herrat osaavat soittimensa ja kokonaiskaava oli mielenkiintoinen, olisi todelliseen live-hurmokseen kaivannut jonkinlaista äärirajoille vievää hurmosta tai tätäkin vahvempaa heittäytymistä. Elämyksiä.

Kimmo Kortelaisen laulaja-lauluntekijä –näkemyksen ja kappaleiden perustalle rakentuva Toothpaste on näitä kerran vuodessa keikkailevia tietyn porukan ”kultti”-suosikkeja, joista saisi mahdollisesti loistavia bändejä vahvemmalla panostuksella. Mm. Marko Niittymäen ja Joonas Keskisen taidon ansiosta hienosti kasvatettu soundi pohjautuu pohjimmiltaan Kimmon 90-luvun purkkapopin ja melankolisemman tunnelmoinnin välillä vaihteleville biiseille ja aika hennolle laululle joka tänäänkin monta kertaa peittyi muiden stemmojen alle. Selkeää jännitystä ja haparointia oli ilmassa ja todelliset rokkipoliisit olisivat varmasti joutuneet välillä poistumaan. Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö keikka olisi ollut erittäin viihdyttävä ja ettei Kimmon ja kumppaneiden kappaleissa olisi paikoittain mahtavasti potentiaalia. Jo nyt sovitukset olivat muutamissa kohdissa erittäin upeita. Ja siellä pohjalla oleva mies voisi ihan helposti menestyä ihan mies ja kitara-meiningillä. Ehkä vieläkin paremmin Kimmon ja Joonaksen duona…

Belle & Sebastian on taatusti yksi Toothpasten omia suosikkeja, samanlaista tyylikästä haparointia ja tarkoituksellista pienuutta löytyy molemmilta. Kimmon eläminen jutussa mukana noin 120-prosenttisesti on elintärkeä juttu Toothpastelle, hermostuneisuus ja siitä johtuvat äärilevottomat läpät olivat oiva lisä ”murtamaan jäätä”. Jota ei kyllä edes hirveän paljon ollut, koska paikalla oli varmasti suurin osa bändin kavereista. Ilman kavereitakin mm. huiluilla ja melodikoilla koristeltu kolmikitarainen soundi olisi ollut valloittavaa. Nyt hommassa oli sen verran lämminhenkistä ja välitöntä vuoropuhelua että ainakin omat suupielet olivat koko ajan kohti kattoa.

Koska Toothpastella ei ole varsinaisia lyömäsoittimia, kulki homma vahvasti bassopohjan ja kitaroiden varassa. Basistilla oli etenkin alkupuolella hiukan liikaakin löysyyttä otteissa, mutta kitaristit paikkasivat hyvin. Varmaan ensimmäistä kertaa kunnolla keikkaansa valmistautunut ryhmä esitti jo aiemmin kuulemieni englanninkielisten hilpeilyjen ohella myös suomenkielistä materiaalia ja iloisuuden vastapainona myös kuvankaunista melankoliaa. Etenkin nuo suomenkieliset hetket ja kohdat, jossa Kimmon ei-niin-vahva laulu sai eniten tilaa, vakuuttivat parhaiten. Treenaamalla useamman keikan verran ja ehkä karsimalla setistä suorimmat viittaukset Beatlesiin ja muihin hommasta saisi varmasti ainakin Suomen rajojen sisällä ainutlaatuisen mainion yhtyeen. Nytkin homma meni vahvasti plussan puolelle, mutta kehitettävääkin olisi.

Sitten säröä peliin ja rumpukompit rullaamaan. Itsekin melkoisen lo-fi ja sympaattisen haparoivalla otteella aikoinaan aloitellut The Rollstons on etenkin viimeisimpien miehistönvaihdostensa myötä kasvanut tiukan rokkaavaksi pop-yhtyeeksi. Ivanin tiukka ja jämäkkä rumpalointi luo yhdessä Kalle bassoillun kanssa hyvän pohjan, johon Tuissi ja Mikko pistelevät kitaroilla sellaisella otteella särövallia että välillä mennään vinguttelun puolelle. Silti kaiken pohjana on edelleen hiukan vinolla askeleella etenevä melodisuus, johon persoonallista piirrettä tuo Mikon omintakeinen laulutyyli. Juhon koskettimet lisäävät sopivasti usvaa ja ”taustakangasta”. Suhina on palannut vahvasti yhtyeen habitukseen, mutta se ei ole niinkään herkkää hissuilua kuin tiukan rullaavasti rockaavaa efekti-psykedelia-suhinaa. Ja siltikin, The Rollstonsin soundia kuvaa edelleen parhaiten Kallen ja Tuissin keikalla pistelemät lantionkäännökset, joita on itse asiassa todella vaikea kuvailla tässä. Menkää itse keikalle katsomaan, niin ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan…

Bändi soitti levytetyn materiaalin ohella paljon uusia biisejä ja täytyy kyllä sanoa ettei Rollstons ole ainakaan heikompaan suuntaan menossa. Parhaimmillaan viisikko oli Yo-talolla mahtava. Hetkittäin taas (etenkin pienten virheiden jälkeen) hommaan tarttui sen verran kireyttä että se todellinen hurmoksen kapea lanka katkesi. Silti, kun Tuissi jäi yksin särisyttämään kitaraa viimeisen biisin päätteeksi, täytyi todeta nähneensä jälleen yhden hienon keikan. Pienellä lisärentoudella (joka ei missään nimessä tarkoita mitään hällä väliä-asennetta) viisikko ehkä saisi hommasta vieläkin enemmän irti.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo