27.11.2007
Ruisrock 1998 oli monelle festarikävijälle lähes uskonnolliseen vaellukseen verrattava kokemus, sillä esiintyihän Ruissalon päälavalla tuona kesäkuun viimeisenä viikonloppuna The Jesus and Mary Chain, Beastie Boys, sekä itsensä Björk. Kaikki kunnia noille kansainvälisille tähdille, mutta itse odotin vielä suuremmalla mielenkiinnolla erästä teltassa esiintyvää orkesteria. Olin näet kuullut vain joitain huhunkaltaisia tarinoita tuosta mystisestä ryhmästä, jonka nimi oli Itä-Saksa.
Festivaalien toinen päivä, eli sunnuntai, oli säänsä puolesta mitä parhain. Aurinko helotti juuri sopivasti – lämmittäen vaan ei paistaen, väkeä oli kerääntynyt Ruissalon festivaalialueelle melkoisesti, vaan ei liikaa, ja tunnelma oli totuttuun tapaan kohdillaan. Aikataulua tarkasti seuraten saavuin teltalle hyvissä ajoin, minkä jälkeen minuutit kuluivat tuskastuttavan hitaasti. Hitaasti odottelijoiden joukot lisääntyivät ja kourallinen fanaattisempia faneja miehitti jo hyvissä ajoin lavan edustan. Puheensorina nousi hitaasti lievän hermostuneisuuden kiristäessä tunnelmaa – ja silloin, juuri kun olin tuskastumassa lopullisesti odotteluun – se tapahtui. Estradin takaosaan sijoitetut, suoraan yleisöä päin osoittavat valot heräsivät eloon, jostain vaivihkaa ilmestynyt savu kiemurteli lavalta hitaasti ympäristöön ja ensimmäiset äänet kertoivat keikan käynnistymisestä.
Se mitä seuraavan tunnin aikana tapahtui oli lähinnä maagista, ja siten näin jälkikäteen myös äärimmäisen vaikeaa kuvata. Rumpalin, kahden basistin, kahden kitaristin, sekä kahden laulajan voimin esiintynyt ryhmä oli niin totaalisella tavalla läsnä, ettei moista pysty purkamaan sanoiksi riittävän tyydyttävästi, ellei käytä loputonta ketjua superlatiiveja. Vinoa mustaa huumoria, raskasta industrial-rockmetallia, hurmosmaista esiintymistä, sekä tyystin villiintynyttä yleisöä, jota tuntui vaeltavan paikalla kaiken kukkuraksi vielä aina vain enemmän ja enemmän. Näistä aineksista syntyi keikka, jonka jälkeen mikään ei tuntunut muutamaan päivään enää miltään. Olin kirjaimellisesti nähnyt valon ja Ruisrockin jälkeen ensimmäinen tehtäväni oli löytää lisää noita juuri koettuja säteitä.
Seuraavana päivänä marssin ruokatauolla kantalevykauppaani ja liityin oikopäätä onnellisten Let´s Kompromise levyn omistajien joukkoon. Seuraavat viikot kuluivat uuden albumin äärellä, eikä tuo kiekko ole jäänyt kuluneina vuosina missään vaiheessa kovinkaan pitkäksi ajaksi hyllyyn pölyttymään.
Albumilta löytyy muutama puolivillainen industrialkaahaus, kuten Viva Las Palmas ja Oh Jesus, Elvis!, joissa iloitellaan estottomasti elektropikametallin keinoin. Monet muistavatkin orkesterin parhaiten juuri tämänkaltaisista kappaleista, joissa riemukas pähkähulluus on kasvoille lyövää, mutta silti myös riittävän hallittua, minkä ansiosta biisien hullut maailmat eivät sulkeudu muulta universumilta. Näiden riehakkaiden raitojen lisäksi, pitkäsoitolla on myös toinen, huomattavasti syvempi, hämärämpi sekä enemmän ytimiin käyvä puolensa. Mm. kappaleet Bogey Man, Cosmic Guide, Grahn sekä Pain Is My Name heijastelevat David Lynchin ja Federico Fellinin töistä tuttujen puoliunten, sekä sumuisten alitodellisuuuksien kaltaisia maailmoja, joissa varjot syvenevät nurkkien lähellä, eikä rationaalinen päivämaailma kykene ulottamaan säteitään edes lähitienoille.
Näiden kahden äärimmäisen päädyn väliseltä valtavalta industrial-kentältä löytyy vielä muutama häikäisevällä persoonallisuudellaan valloittava raita, joista jokainen ansaitsee tulla mainituksi. Esimerkiksi häpeämättömän hittimäinen Detonator, soundeillaan tulevia Matrix –maailmoja ennustavat O.N.U.K ja Los Ninos, sekä albumin päättävä I´m Blue ovat sellaisinaan pieniä ihmeitä, joita ei turhan usein löydä industrialin parista.
Let´s Kompromisen suurin vahvuus on kuitenkin albumin täydellinen iättömyys, mikä on kiekon saavutuksista suurin. Onhan kyseessä maailma, jossa hetken trendit ja kansainvälisesti menestyneet yhtyeet sekä artistit jättävät yleensä oman vahvan, mutta niin kovin ohimenevän merkkinsä aikakausiin. Nyttemmin staasiin vaipunut Itä-Saksa julkaisi vielä yhden pitkäsoiton vuonna 2000, minkä jälkeen yhtyeestä ei ole kuultu enää mitään. Palaavatko herrat Hiilesmaa, Karmila, Soikkeli ja Sundström vielä jossain vaiheessa Itä-Saksan pariin? Kuka tietää, mutta ryhmä sai sentään tehtyä kolme pitkäsoittoa, joista ainakin tämä keskimmäinen täyttää kevyesti klassikon määritelmän – ainakin minun mielestäni.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
