Liekki, Monovisio

Marraskuisen Turun ei voi sanoa olevan toivoa täynnä. Kun vettä mättää kolmatta päivää yhtä kyytiä, on kuitenkin oiva tilaisuus paeta kaupunkia elävän musiikin maailmaan. Keskiöön nousi tällä kertaa yksi pitkän linjan suomalaispuurtaja, jota tukemassa kuultiin myös tuoreempaa yrittäjää.

Illan tuntemattomamman bändin – Monovision – oli ilmoitettu alkavan kello 23. Orkesteri astelikin lavalle tasan sillä hetkellä, kun viisari liikahti numeron yksitoista kohdalle. Täsmällinen aloitus onkin kiistatta sellaista hyvää palvelua, jota kuulijoiden on oikeus vaatia. Pokon uusimpiin kiinnityksiin kuuluvaa kokoonpanoa ei ainakaan toistaiseksi voi pitää sellaisena nimenä, joka voisi itse sanella keikka-asetelmansa. Aika näyttää, miten ensi vuoden alussa ilmestyvä debyytti-pitkäsoitto muuttaa tilannetta.

Itselleni Monovisio oli verraten uusi tuttavuus, mutta herrat osoittivat nopeasti, mistä puusta heidän musiikillinen ilmaisunsa on veistetty. Jokseenkin positiivisessa, silti hyvin suomalaisessa vireessä etenevää poprockia tuutattiin ilmoille suurella innolla ja tarmolla. Ilmaisussa oli ainakin sovitusten ja sanarytmiikan kannalta jotain selvästi Egotrippiin viittaavaa – valitettavasti tämä yhteys piti kuitenkin paikkaansa ennen kaikkea kyseisen bändin heikoimpien hetkien kanssa. Bändi itse nimeää vaikuttajikseen monia kansainvälisiä legendoja Led Zeppelinistä Supergrassiin, mutta näiden vaikutteiden läsnäolo materiaalissa oli kuitenkin hyvin välillistä. Soundimaailma ja kokonaisuus oli ennen kaikkea leimallisen suomalainen ja Monovision asema musiikillisella kartalla määrittynee johonkin kohtaan positiivissävyisen suomirockin kolmikymmenvuotista traditiota. Pikkunäppärät sanoitukset ja tukevasti puhetaajuudella kulkevat melodiat varmistavat tämän tulkinnan hyvin selkeästi.

Tavallaan Uusi Ismi ja Kofeiinihumala -kappaleiden kaltainen oivaltaminen saattaa olla mielenkiintoista, mutta ainakaan tällä kertaa se ei pystynyt vakuuttamaan oikein millään tavalla. Osasyynä mielikuvaan oli kiistämättä aivan tarpeettoman pitkä keikkasetti. Kun asetelmana oli selvästi lämmittelijänä toimiminen, on kolme varttia selvää kuulijoiden aliarvioimista, hyvästä fiiliksestä huolimatta.

Kun Liekki lopulta päästettiin valloilleen, oli kello jo jonkun verran yli puolen yön. Tästä eteenpäin iltaa ohjasikin haaveksivien ja koukkupitoisten melodiakulkujen epävirallinen Suomen mestari Janne Kuusela (laulu ja kitara) joukkoineen. Nykyisellään bändi ei kuitenkaan missään nimessä kuulosta yksiselitteisen utuiselta, vaan soundi on selvästi voimistunut avoimen progeilevaan suuntaan – onpa uudemmassa materiaalissa kuultavissa jopa kikkelihevin katkeransuolaista hikeä. Vaikka bändi onkin kiertueella ennen kaikkea syksyllä julkaistun Kalliot Leikkaa -albuminsa tiimoilta, ei se määrittänyt kappalevalintoja kovinkaan tiukasti. Liekki tuntuu onneksi soittavan liikaa kyselemättä juuri sitä, mitä se kulloinkin haluaa. Niinpä illan aikana kuultiin biisejä kaikilta neljältä levyltä.

Nyky-Liekin elävä soitto on hyvin mielenkiintoinen paketti. Kuten todettua, soundi on kahden tuoreimman levyn myötä saanut lisää särmiä. Kun tällä paletilla kuitenkin soitetaan myös vanhempaa materiaalia, syntyy tutuistakin kappaleista raikkaita uudelleenluentoja. Okke Komulaisen (koskettimet) johdolla etenevät Deep Purple -henkiset riffittelyt ovat toki oma lukunsa, mutta etenkin Kuuselan äänen Karkkiautomaatti-söpöilyn taipuminen rosoisempiin mittoihin tuo kokonaisuuteen selvästi uusia vivahteita. Esimerkiksi Aave oli ehdoton napakymppi, joka on kulkenut pitkän matkan aina Magio -debyytiltä alkaen. Myös tuorein singlelohkaisu, encoressa kuultu Loistaa, Loistaa kuulosti livenä levyversiota verevämmältä. Uuden levyn hevittelyt eivät kuitenkaan saaneet samalla tavoin tuulta siipiensä alle, vaan niiden kohdalla liven intensiteetti heikkeni ja tilalle tuli jonkinlaista ulkokohtaisuutta.

Keikka oli siis oivallinen, mutta pitkäksi meni kuitenkin Liekinkin osuus. Yli puolentoista tunnin puristus ja kaksi encorea on liikaa, ellei tapaus ole jollain lailla erityislaatuinen. Nyt se ei siltä näyttänyt ainakaan ulospäin.

Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska