21.10.2007
Edistyksellisen rockmusiikin legenda King Crimson on kohta neljäkymmentävuotisen levytysuransa aikana tehnyt useita albumeja, jotka voisi hyvällä syyllä nimetä klassikoiksi. Vuonna 1981 ilmestynyt Discipline dokumentoi kuitenkin erityisen mielenkiintoisen ajankohdan bändin historiassa, sillä se toimii vedenjakajana yhtyeen 70-luvun huimien progeilujen ja 80-luvun kappalekeskeisemmän postmodernismin välillä.
Vaikka bändin ainoan alkuperäisjäsenen, kitaristi Robert Frippin päätös yhtyeen lopullisesta hajottamisesta vuonna 1974 olisikin pitänyt, olisi King Crimson varmasti jäänyt historiankirjoihin jo siihenastisella tuotannollaan. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Fripp oli kuitenkin kasannut ympärilleen uuden bändin. Tähän kuuluivat edellisessäkin kokoonpanossa vaikuttanut rumpali Bill Bruford, Peter Gabrielin bändistä tuttu bassotaituri Tony Levin, sekä huiman meriittilistan jo ennen yhtyeeseen liittymistään kerännyt kitaristi-vokalisti Adrian Belew.
Disciplinellä King Crimson uusi nahkansa lähes täydellisesti. Psykedelia oli edelleen osa yhtyeen saundia, mutta tällä kertaa äänimaailma ja sävellykset esitettiin nimensä mukaisesti huomattavasti kurinalaisemmassa ja kompaktimmassa muodossa. Robert Frippin ujeltava kitara ja hurjat näppäilyt olivat yhä tallella, mutta Adrian Belew toi yhtyeeseen myös suuren annoksen popsensibiliteettiä; David Bowien ja Talking Headsin kanssa työskennellyt Belew oli uuden aallon miehiä, ja antoi sen myös kuulua levyn tarttuvissa ja jopa tanssittavissa sävellyksissä.
Progea oli jo pitkään pidetty itsetarkoituksellisena kikkailuna ja pöhöttyneenä suuruudenhulluutena – ehkä syystäkin. Discipline oli tähän eräänlainen vastaisku, progea uuden aallon tanssipunkin aseilla. Se hylkäsi 20-minuuttiset, moniosaiset kappalerakenteet sekä nälkävuoden mittaiset kitara- ja urkusoolot. Kuitenkin se on pullollaan huimaavan mutkikkaita yksityiskohtia ja polyrytmistä ilotulitusta. Juuri tämä helposti lähestyttävä kompleksisuus tekee Disciplinestä itselleni niin merkittävän. Se todistaa, että musiikissa voi olla kunnianhimoa ilman yltiöpäisyyttä. Lopputuloksena on positiivisessa mielessä hyvin 80-lukulainen ja selkeä progelevy, jonka sisällöstä nauttimiseen ei vaadita Sibeliusakatemian loppututkintoa.
Levy alkaa kolmella rakenteeltaan hyvin popmaisella kappaleella, joista ensimmäinen Elephant Talk on silkkaa vinksahtanutta valkoisen miehen funkia David Bowien hengessä, kun taas toisena seuraava Frame By Frame yhdistää tyylikkäästi kitaratulitusta popmelodioihin. Lopullisesti pankin räjäyttää kuitenkin neljäntenä seuraava Indiscipline, joka sotkee rytmejä toisiinsa niin pidättelemättömällä vimmalla, että siitä voisi vetää yhtymäviivoja jopa Meshuggahin matematiikkametalliin. Tämän jälkeen yhtye lyö tiskiin oivaltavan polyrytmisen tanssibiisin Thela Hun Ginjeet, sekä kaksi idearikasta instrumentaalia. Kokonaisuus on lyhyehkö ja hallittu, mutta pitää sisällään hurjan määrän ideoita sekä referenssejä muihin artisteihin, joita voi löytää vielä vuosien kuuntelun jälkeenkin pop-yleissivistyksen karttuessa.
King Crimsonin laajasta tuotannosta saattaa löytyä Disciplineäkin kirkkaampia helmiä, mutta tällä levyllä yhtye on onnistunut taltioimaan jotain niin harvinaislaatuista, että se ansaitsee erityismaininnan. Jos olet kiinnostunut kokeellisesta ja ennakkoluulottomasta rockmusiikista, niin tee itsellesi palvelus ja tutustu tähän levyyn, jos et sitä vielä ole tehnyt.
Teksti: Toni Hietamäki, kuvat: www.dgmlive.com ja mitkadem3.homestead.com
