Pintandwefall

Tuoreen rokkikomeetta Pintandwefallin tyttönelikko on melkoisen omanlaatuisensa tapaus. Tämä koskee sekä yhtyeen rouhean riehakasta soittoa niin livenä naamiot kasvoilla kuin levyllä hiukan viilatumpana, mutta silti yhtä lailla tuoreena ja idearikkaana; kuin neitoja ihan ilman soittimia, niin sanotusti vapaalla. Muutaman tunnin ensin haastiksen ja sitten hengauksen merkeissä nelikon kanssa vietettyä on hiukan… sanotaanko hämmentynyt olo. Nämä parikymppiset ovat omassa porukassaan sen verran omilla leveleillään, että keski-ikäistyvä toimittaja-setä ei oikein tahdo pysyä mukana. Enkä nyt tarkoita että tytöt olisivat mitenkään sekaisin, pihalla tai jopa tyhmiä, ei suinkaan. Tämän porukan kemia on vain sen verran erilaista, että kaikki muut tuntuvat olevan siitä hiukan pihalla. Sen ainakin voi sanoa, ettei tylsää ollut ja asioita tuli naurettua sarjamurhaaja-visioista täydellisen elämän määreisiin.

Mutta ei siitä sen enempää. Tämän jutun tähtäin olisi kuitenkin tarkoitus kohdistaa nelikon soittamaan keikkaan Tampereen Pispalan eläväisessä Vastavirtaklubissa, jossa yleisö ei ollut helpoin mahdollinen. Puhutaan siis samaisesta viikonlopusta, jolloin kyseisen kaupungin valtaa rock-journalistien vuosittainen perseet olalle-kekkeröinti Musiikki ja Media. Vastavirran kekkerit olivat niitä harvoja live-juttuja perjantaina, jotka eivät kuuluneet tapahtuman yhteyteen rakentuneeseen Lost In Music-festivaaliin. Vastavirrassa vietettiin nähtävästi anarko-feministien tukikeikkaa tai jotain siihen suuntaan. Tulipa maksettua itsekin pääsylippu tarkoituksen tukemiseksi.

Edellisen kappaleen toisen lauseen väittämä vaikeasta yleisöstä pitää sisällään ajatuksen siitä, että tiukat asennepunkkarit eivät välttämättä ole se kaikkein otollisin yleisö Pinttareiden rouhealla rockin veivauksella. Vaikka siellä on paljon punk-juttuja niin soiton kuin asenteen puolella, olin ainakin itse melkoisen skeptinen vastaanoton suhteen. Vielä kun alkuperäinen kattaus MTV-soitossakin joskus pyörineen Emmin ja punk-yhtye Khatarinan täydentämänä oli jossain välissä muuttunut muotoon ei Emmiä ja Pintin ja Khatarinan oheen kaksi HC-punk-huuto-bändiä. Koska soundcheckit tuli alkuillasta kärsittyä kaikkien bändien osalta, päätin skipata koko punk-skenen tältä erää ja keskittyä vain siihen neitonelikkoon, jota varten olin alun perin paikalle saapunut. Ei ollut yhtään huuto-fiilis tällä kertaa.

Pintit nostettiin huulille siinä puolenyön jälkeen. Jo soundcheckissä ilmenneet ongelmat rumpujen kanssa jatkuivat myös itse keikalla. Pieni mutta pippurinen Tough Pint hakkaa ja polkee rytmiosastoa sen verran voimalla, että basaria piti lähes joka biisin jälkeen käydä asettelemassa takaisin paikalleen. Kun yhtyeen rytmikone vielä slovari Sex Songin laulettuaan oli palaamassa rumpujensa taakse ja tipahti lavalta (siis sinne lavan takapuolelle) voi sanoa ettei neidolla ollut tänä iltana kaikkein helpoin urakka. Teknisesti myös laulujen balanssit ja soiton tasapaino olivat välillä hiukan miten sattuu, mikä on Vastiksessa valitettavan yleistä.

Onneksi PAWF:in musiikissa tuo tekninen tarkkuus ei muutenkaan ole mikään kynnyskysymys. Meininki oli tälläkin keikalla erinomaista – riehakasta, energistä, tartttuvaa ja iloista. Välittömyys ja koukut vetivät sen yleisönkin lopulta aika hyvään liikkeeseen, vaikka yhtyeen varsinaisia faneja ei tainnut paikalla olla kuin kymmenkunta innokasta. Se muu yleisö tuntui olevan enemmän tsekkaus-mielessä keikkaa seuraamassa, mutta ainakin omaan silmään tuntui pitävän näkemästään.

Ja miksei pitäisi? Valtaosin uudelta levyltä löytyvä materiaali toimii erinomaisesti livenä. Hyvä meininki ei jäänyt pelkästään That X-boxiin, Somewhere I´d Be Worshippediin, What Is Sharkiin ja Agentinaan, vaan keikka oli alusta loppuun tarttuva ja tanssittava. Dumb Pintin kitarointi ja rouheampi laulu saa ehkä eniten soolotilaa, mutta kyllä myös Cute Pintin hivenen hennompi laulumeininki ja erinäinen määrä erilaisia bonussoittimia ovat vahva osa kokonaisuutta. Ja Crazy Pintin bassoillu pitää kyllä yhdessä Tough Pintin todistetun kovaotteisten lyöntien kanssa pakan hienosti kasassa. Ja bassosooloakin löytyy muutamasta biisistä.

Söpöin Pintti ahdisti meikäläisen keikan jälkeen nurkkaan, tivaten oliko tämä nyt sitten paskin vai paras keikka? Kuten tuossakin pakkoraossa tuli todettua, ei tämä ehkä ollut ihan niin valloittava kuin Monsters Of Popissa, mutta ei myöskään missään nimessä huono keikka. Enemmän siis sinne parhaaseen päin on kallistuttava, jos nuo ovat ainoat vaihtoehdot. Joka tapauksessa Pinttarien levy on yksi syksyn tähtihetkiä ja livesoitossa homman riehakkuus ja hyvä meininki korostuu entisestään. Eli helkkarin hyvä meininki.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo