Ämyrock

Pisimpään Suomessa toiminut rock -alan ilmaisfestivaali, pirteän Ämy ry:n musiikinrakastajien jokavuotinen Ämyrock alkoi melko perinteitä vaalivissa merkeissä. Setä säänhaltija pelasi vakioveikkausta eli vettä lorotteli välillä niskaan kiivaastikin, kun taas hetkittäin olisi aurinkovoiteelle ollut menekkiä. Paikkana oli perinteikäs Hämeenlinnan Kaupunginpuisto ja sen lava. Aukealla lavaa vastapäätä oli anniskelukoju ja olutteltta. Lisäksi ämyjehut olivat nostaneet teltan myös lavan viereen backstage –alueeksi. Itse ohjelma alkoi yhden jälkeen ja jatkui noin kymmeneen.

Lavan korkkasi kotikaupungin genreä edustava Hile, jonka suomirock naissolistilla oli kivaa, mutta...koukut, nuo jotka laittavat lihan liikkumaan tai ilmakitaran särisemään, niitä ei vain korvaani tarrautunut. Laulu hukkui soittimiin, miksaukset siis hivenen seinillä. Biisit harmitonta kuultavaa, ei valitettavasti sen enempää. Tauko paikalla ja marssi jatkuu. Kotikaupunkinsa metallikansan nahkatakkeihin liikettä latoi monimiehinen NonSlipLevel. Tiukkaa mättöä tarjoiltiin ja yleisöäkin kertyi sateestakin huolimatta. Minut kameroineni sade karkotti hakemaan turvapaikkaa kalajanlitkijöiden seasta. Joten sori vaan, ei kuvia Levelistä tällä kertaa. Too wet! Kyllähän tuon mouruamisen kuuli hyvin tuonne katoksiinkin. Ihan taidokasta soittoa, muttei vaan minua lämmitä. Etiäpäin.

Suomirockin ja metallisen melskeen jälkeen Ämyrockin tavaramerkki ja yleisön viihdyttämisen mestarismies Kari Peitsamo päästi itsensä irti. Vedestä nousee kasvi, Kauppaopiston naiset, Viialan kunniaksi tehty tuore Viiala sekä perinteinen Hey Jude -kunnioitus Liverpoolin suurille pojille olivat tuttua ja niin ihanan turvallista Peitsamoa. Ämy on Karin koti. Siinä keikkaa vetäessä voi hyvin vaihtaa kuulumiset tuttujen kanssa ja yleisö TODELLA elää mukana. Hymyä nostattivat myöhemmin soittaneen Kotiteollisuuden liittäminen Peitsamon biiseihin, mies jaksaa kyllä höpöttää. Improvisaation kuningas, mies, huivi ja kitara. Ja se todella kääntää mun pään

Päälavan yhtyeitten ohella kansaa viihdytti juontaja, vihreäpukuinen hedelmämies, joka muun muassa kutsui NonSlipLevelin sisään iloisena viihdeorkesterina, kun taas Peitsamo oli kuulemma joku aloitteleva trubaduuri, jolle reilut ablodit soisivat itsevarmuutta nousta lavalle. Taisipa viheromenamme tietää, mistä puhuu. Kaveri sentään heitti juttunsa selvällä tsoukilla, toisin kuin eräätkin teeveetoimittajat. Tuon vihreän sateenvarjollakin suojautuneen kummajaisen lisäksi lisäviihdettä tarjosi olutteltan nurkassa kolme settiä illan aikana soitellut Likeminded -orkesteri. Kolmikon rockaava englanninkielinen poppis oli minulle ehkä koko tapahtuman antoisinta tavaraa. Muun muassa Murgeli- ja Retkibanaani -orkesterien osasista koottu trio soitti myös covereita, Radioheadia ja Kentiä sekä itsetehtyä juomalaulua kaljaa tarjoilleen Juuson kunniaksi. Samanmielisten omat rauhalliset, mutta rockisti soitetut biisit kuulostivat niin tarttuvilta ja mielenkiintoisilta, että voin veikata, että orkesterista tullaan jatkossakin kuulemaan. Laulaja Ollille voi antaa vielä pointsit parhaasta yleisön hurmaamisesta, kanssakäynti toimi todella luontevasti. Peitsamoa en tähän kisaan kelpuuttanut, mies on liian ylivoimainen. Yeah!

Päälavan lankkuja talloivat seuraavaksi lähiseudun brittirockin nuoret kyvyt, Aeroflopin viisimiehinen combo. Huolimatta rumpalin 38 ja puolen asteen kuumeesta, miksausten suhteellisen paskoista saundeista ja yleisön laimeasta kiinnostuksesta vetivät Flopin pojat hyvän keikan. Yhtyeen aikaisempaan näkemääni ja kokemaani keikkaan verrattuna soittovarmuus oli kasvanut eivätkä Oasisvaikutteet korostuneet liikaa. Absolutismi ja kristinuskopohjilta toimiva yhtye kuulosti etenkin viimeisenä soitetun Sleeping In The Sunin aikana vallan erinomaiselta.

Seuraavana oli vuorossa Zerocharisma ja tiukka stoner –rock. Vääntö oli kovaa ja poseeraus mahtavaa, enempää ei juuri tarvitse sanoa. Paitsi ämypomo Martikaisen kommentti: vielä kun soittaisivat sata kertaa lujempaa tai ainakin siihen suuntaan.



Samoin lähinnä etäiseksi seurailuksi jäi Rehtorien puhuttelun seuraaminen, säänhaltija päätti pommittaa melkoisella ristitulella ja maastoutukaa! –komento oli lähinnä mielessä. Vaikuttavaa koulun johtajissa oli naiskitaristin Spiderman –paita ja komea keesi sekä show, joka näytti kelpaavan yhtyeen musiikin ystäville. Perjantain ja maanantain välisen yön olen joutunut kuulemaan levyltä yökerhotiloissa vähän liiankin kanssa, joten tietty etäisyys oli minun valintani.

Mikä oli tämän vuoden Ämyn tunnusleima? Vastaan ilman muuta Rattuksen comeback –keikkaa seuraamaan saapuneet ikipunkkarit, ikävuodet jopa 40 – 50 tavoitellen. Festarikansa oli erityisen värikäs ja mielenkiintoinen. Joku tiukasti asianmukaista keikkakuntoa ylläpitänyt fani oli toveriltani tiedustellut jo puolen päivän aikoihin, että millä lavalla se rattus soittaa?


Ämyssähän on siis tuo yksi lava, mutta ehkäpä kyseessä oli jonkinasteen näköhäiriö? Ja alkoholillahan ei luonnollisestikaan ollut osuutta asiaan? Rattus kiitti uskollisuudesta ja raivosi tiukoilla alle kaksminuuttisillaan kuin varmaan parhaina päivinäänkin. Punk.

Kansaa oli pikkuhiljaa illan edetessä kertynyt alueelle ja lähipusikoihin yhä kasvavissa määrin ja kun tuo kotimaan punklegenda lopetti, ei kansa kaikonnut mihinkään.

Edessä oli vielä illan kovin koitos, Hynynen tovereineen oli tulossa antamaan hivenen Kotiteollisuus -opintoja. Onhan tuo Wetterhoffikin ennen ollut kotiteollisuusopettajaopisto, joten oikeassa paikassa olivat. Juuri tuossa pari viikkoa sitten tuli seurailtua trion raivoamista tuolla Seinäjoen telttafestivaaleilla, eikä tuntunut viha olevan yhtään laantumaan päin. Rakkaudesta kun voi puhua niin monella eri tavalla ja sävyllä...mustaa hiusta ja nahkaa aukion täydeltä.

Illan päätösrytmeistä vastaamaan oli fiksusti noin tunnelmamielessä valittu sympaattinen tyttöbändi Jalankulkuämpäri. Anssi Kela eli ämpäriyhtyeen tapauksessa yksi Anssi ja kolme kelaa soitti vaikeasti kuvailtavaa musiikkia. Vaikka onkin siistiä, että sanotaan jos panettaa, pikkuhousut lentää, huumori kukkii ja pidetään kivaa, niin silti...huumorisanoitettua rockia vääntävät kolme tytsyä ja Peuhun Jaani rummuissa eivät minun sydäntäni vieneet, vaikka jutuille joutui naurahtelemaankin melkoisen tukevasti. Ei varmaankaan yhtyeen parhaita keikkoja.

Siinäpä se. Loppuklubeilla tarjolla Branded Womenin ja Office Buildingin fiilistelyä tai vaihtoehtoisesti suomen kruunaamattoman keisarin, eläinten vallankumouksen nokkamiehen Mauri Antero Nummisen omaperäistä settiä vahvistettuna Ronin Beatin mainioilla Venäjän pojilla. Mutta nyt ei vanha jaksanut, onneksi Nelli mennä paukautti Womenia ja Buildingiä seurailemaan. Lukekaapa siitäkin.

Ilkka Valpasvuo