05.10.2007
Musiikkimaailman alkeita opettelevana nuorukaisena itseäni kiehtoivat aina maailmaa jotenkin viistosti tulkitsevat hahmot ja koska olin kuullut Frank Zappan olevan sellainen, tutustuin tämän levytettyyn tuotantoon kirjaston ja levykauppojen avulla. Olin kuullut muutamia Zappan kappaleita, ihastunut niiden sanoitusten vinoon huumoriin ja ilottelevaan musiikkiin ja päättänyt jo ennen varsinaista intensiivisen kuuntelun aloittamista, että rakastun tämän tuotantoon. Samoin olin myös kuullut tämän yhteistyökumppanista ja The Magic Band-yhtyeen kanssa esiintyneestä Captain Beefheartista (alias Don van Vlietista) ja päätin tutustua kerralla kumpaankin herraan kunnolla tilaamalla levyt, joita kummankin kataloogissa oli ehkä useimmiten mediassa nostettu esille.
Zappan Hot Rats oli minulle kokemuksena hitaasti avautuva, mutta laadukas levy, joka huolimatta hulluutensa ”puutteesta” (lue: hallittavuutensa takia) vakuutti puhtaasti sävellyksellisesti minut Zappan nerokkuudesta kappaleentekijänä. Se ei ollut sitä mitä odotin, mutta toisaalta olin tyytyväinen. Myöhemmin We´re Only in It for the Money tuli olemaan se levy, jota herran tuotannosta eniten vaalisin. Hot Ratsin kanssa samana vuonna (1969) tehty Trout Mask Replica sen sijaan olikin täsmälleen sitä mitä odotin ja samalla jotain aivan muuta. Kannessa sankari itse poseeraa kalanpää oman päänsä tilalla ja vilkuttaa kameralle, mikä antoi odottaa rajua säväystä. Ei kumminkaan ollut varautunut ihan niin rajuun säväykseen kuin mitä sain ensimmäisellä innostuneella kuuntelukerralla vastaani.
Millaisesta musiikista oli sitten kyse? Kieltämättä miellyttävä-ääninen mies, itse Kapteeni lausui surrealistisia ja enemmän tai vähemmän käsittämättömiä runojaan viistosti kolisevan r&b-rytmin päällä. Taikabändi kuulostaa siltä kuin 50-lukulainen rock/blues-orkesteri olisi tullut hulluksi ja jokainen muusikko soittaisi periaatteessa samaa kappaletta, mutta aivan eri sovituksella. Välillä Beefheart pitää tauon manaamisestaan ja puhaltaa pilliä tai torvea, joskus kahtakin yhtaikaa nostattaen kakofoniaa, välissä taas kuullaan zappamaisen (maestro Frankhan oli tuottamassa tätä lättyä) humoristisia nauhoitelmia, joita on ujutettu musiikin sekaan. Joskus taas kappaleet koostuivat pelkästään kapteenin sihinöistä ja puhinoista heikkolaatuisella nauhoitteella. Kaiken kaikkiaan levy kuulosti - ja kuulostaa edelleen - hieman siltä kuin Lou Reed olisi alkanut käyttää suurimpana luomiskautenaan jotain vahvempia aineita, esim. pontikkaan sekoitettua paloöljyä ja hyönteismyrkkyä 70-lukulaisen perinteisten heroiinisekoilujensa sijaan ja saanut sen jälkeen suurimmat inspiraationsa tehtyään tämän litkun vaikutuksen alaisena benji-hyppyjä.
Ensimmäinen reaktioni albumiin oli kuvotus. Olinko todella käyttänyt rahaa sellaiseen levyyn, jota en vain voinut kuunnella edes puoliväliin asti? Lätyskä oli vielä tuhottoman pitkä, olihan se tiivistetty cd:lle kahdelta vinyyliltä. Kuuntelu ilman kuulokkeita tuntui turruttavalta ja kuuntelu kuulokkeiden kanssa vei hermot viimeistään puolivälissä levyä ja koska en ollut tottunut pitämään intensiivisessä kuuntelemisessani taukoja, albumin epämääräisyys hermostutti minua. Vaikka asenteeni musiikin kuunteluun oli jo silloin sellainen, että levyt vaativat avautuakseen uudelleenpyöritystä, olin vähällä luovuttaa ja myöntää pettymykseni.
Vain pari kappaletta erottui tottumattomaan korvaani hyvinä. Yksi niistä, rokkaava ja erityisesti kitaraintroltaan mieleenpainuva Moonlight on Vermont, rohkaisi minua tutustumaan albumiin tarkemmin huolimatta halustani luovuttaa. Ajattelin, että jos yksi kappale onnistuu sentään synnyttämään minussa muutaman kuuntelun jälkeen positiivisia mielikuvia, ehkä minulle ei ole vielä avautunut muiden kappaleiden merkitys. Jatkoin siis hampaat irvessä albumin kuuntelua, useimmiten päästen hädin tuskin loppuun asti. Taukoja en uskaltanut pitää, koska tuotoksen pariin palaaminen olisi ollut ajatuksena suorastaan ylitsepääsemätön.
Onnistuminen tapahtui yllättäen eräänä talvipäivänä jokunen vuosi sitten, istuessani pitkällä bussimatkalla. Levy, jota olin alkanut kuunnella oikeastaan lähinnä ironisessa mielessä ja häiritäkseni kuulokkeista tulevalla melulla kanssamatkustajiani, avautui ja huomasin albumin olevan jopa hitikäs. Jammasin hymyillen talvisen aurinkoisen maiseman kiitäessä ohitse ja katselin kanssamatkustajiani ja liikennettä. Avain oli tämä: Huomasin kuinka kakofonia levyllä muodosti täydellisen toimivan soundtrackin periaatteessa järjettömältä tuntuvaan yleiseen vilinään ympärillä. Silti kokemus ei ollut masentava, koska musiikin välittämä mielikuva kaaoksesta oli lähinnä huvittava ja miellyttävä. Samalla löysin avaimen kaikkeen musiikkiin, joka käyttää melua radikaalimmin kuin vain rockin tai popin taustalla hurisevana kaaosta ja vauhtia tuovana tai mielialojen manipulointiin tarkoitettuna mausteena. Tämä oli meteliä puhtaimmillaan, kaikessa raakuudessaan, mutta silti täysin loogista ja toisinaan jopa kaunista.
Siitä lähtien Trout Mask Replica on ollut yksiä suosikkilevyjäni. Vaikka möreä-äänisen kapteenin luotsaaman laivan sumutorven honkahdukset ovat olleet sittemmin muilla albumeilla helpommin sulavia ja jopa svengaavia, Replican tekee klassikoksi sen erittäin hitaasti aukeava ja lopulta erittäin suuren tyydytyksen luova nerous. On hyvin vaikeaa kuvata sitä tunnetta, jonka suorastaan pop-parodiana joikaavan Ella Gurun tai raastavasti räyhäävän Penan aukeaminen kappaleena synnyttää. Sitä voisi kutsua ekstaasisävytteiseksi harmoniaksi, jonka voi löytää vain tarkoin sovitetun kaaoksen keskeltä. Tätä levy todella onkin, kappaleita oli harjoiteltu kuukausitolkulla jotta niistä saataisiin täsmälleen oikeankuuloisia – mitä ei helpottanut ollenkaan Beefheartin täydellinen tietämättömyys musiikin teorian suhteen, mikä ehkä osaltaan lisää viehätystä sellaisen korvissa jota avantgardistisuus taiteessa kiehtoo.
Replica on todennäköisesti niitä harvoja klassikoksi laskettavia levyjä, joita en voi kuunnella kuin ehkä kerran neljännesvuodessa, mutta jokainen kuuntelu on yhtä uniikki tapaus, jota pitää melkein juhlia. Tämän vuoden syyskuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisestä Beefheartin albumilevytyksestä. Trout Mask Replica on vasta tämän toinen albumimuotoinen levytys, mutta ansaitsee ehdottomasti paikan desibelin klassikkojen joukossa. Trout Mask Replica on kannestaan lähtien ollut jo vuosikymmenien ajan monen psykedeelisen musiikin sanomaa nykyisin vaalivan ensimmäinen nuoruuden harppaus vinksahtaneeseen musiikkimaailmaan. Maailmaan, johon ihastuessaan tietää, että siltä ei ole paluuta. Nuoruuden metalli-innostus voi hiipua, punkin näennäiskapina voi ennen pitkää väsyttää ja progen vastapainoksi voi alkaa kaivata toisenlaista kikkailua, mutta friikkiys, se ei kuole koskaan!
Teksti: Mikko Lamberg
