U.K. Subs (UK), Kakkahätä-77

Tavastialla oli syyskuisena iltana luvasssa tavallista enemmän räimettä, kun Suomeen saapui pitkän linjan punk-bändi U.K. Subs ja sitä lämmittelemään Kakkahätä-77. Jälkimmäinen edusti nuorta sukupolvea ja pojat soittivatkin kuin koulun päättäjäisjuhlissa konsanaan. Enemmän vanhemmasta kuuntelijakunnasta koostunut yleisö katseli lähinnä kiinnostuneena, kuinka hiukan soundiongelmista kärsivät juniorit veivasivat ihan hyvänkuuloista matskua, tosin varsin jäykin elein.

Kuuleman mukaan aikaisimmilla keikoilla soundipoliittiset ongelmat ovat johtuneet itse kuningasjuomasta, mutta tällä kertaa vaihtelun vuoksi jostain ihan muusta syystä. Saatiinpa piuhoja selvitellessä kuulla sitten pari vitsiä: Mitä eroa on poliisiautolla ja kortsulla... kortsuun mahtuu vain yksi mulkku. Kaiken kaikkiaan keikalla pääsi ihan fiilikseen biisien kuten Näillä mennään ansiosta ja välispiikeissä kokoomusnuoria muistettiin useaan otteeseen pilkata. Jo pelkästään siitä hyvästä oli paljon valmis antamaan anteeksi.

Siinä missä nuorisolla oli vähän otteissa vielä skarpattavaa, U.K. Subsin rollaattoriryhmä lähti veivaamaan heti sellaisella energialla, että alta pois. Kyllä sitä kolmessa vuosikymmenessä tuntuu ainakin oppivan poseeraamaan ja pyörittelemään soittimia näyttävästi. Toisin kuin eräät kuuluisat nostalgialla rahastavat yhtyeet, tällä bändillä myös soittopuoli toimi. Toki, ihan alkuperäisellä miehityksellä ei enää mennä, mutta kyllä sekä vanhukset että nuoriso-jäsenet hyvällä meiningillä väänsivät ja nähtiinpä itse laulaja ennen keikkaa t-paitoja myymässä.

Keikka oli pitkälti taiteen sääntöjen mukaan yhtä paahtoa alusta loppuun, eikä turhiin välispiikkeihin tai sooloihin uhrattu aikaa. Yleisökin osasi viihdyttää itse itseään hyppimältä lavalta alas jatkuvalla syötöllä, kaikilla eri variaatioilla. Eksyipä lavalle jopa tyttönen korkokenkineen ja käsilaukkuineen sipsuttelemaan. Onneksi muuten hyvin passiiviset järjestyksen valvojat korjasivat ilmeisesti Studio 51:n jonosta eksyneen tyttöseen turvaan.

Hivenen jäi keikan jälkeen mietityttämään, kuinka vähän oikeasti hyviä biisejä bändi on pitkän taipaleensa aikana tehnyt. Toki, laulattihan Stranglehold tätäkin kirjoittajaa vielä pitkään keikan jälkeen, mutta kuitenkin. Yleisö sai joka tapauksessa mitä halusi ja tunnelma keikalla oli leppoisan riehakas, nostalginen ja jopa lämminhenkinen. Ja mikä onkaan hienompi tapa viettää lauantai-iltaa, kuin käydä katsomassa punk-bändiä ja nähdä pitkästä aikaa vanhoja tuttuja.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen