26.09.2007
Telakka/Tampere
Tuli asteltua keikalle vaihteeksi ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kanadalainen vieras oli ennalta täysin tuntematon, eikä kotimaisen aloittajankaan tuoreimpaan tuotokseen ole tullut syvennyttyä. Niinpä olikin enemmän kuin mukava yllätys huomata, että molemmat vakuuttivat ns. vieraammillakin biiseillä.
The Rollstons taisi olla alkuaikoinaan aika sympaattisesti lo-fi-maailmoista ammentava kitarapop-yhtye. Nykyään yhtye tuntuu ehkä hiukan hylänneen sitä lo-fi:ta, vaikka vinolla vireellä mennään edelleen. Jotenkin vain tuntui, että tamperelaiseen viisikko-kokoonpanoon (alkuperäisen kielisoittajakolmikon ohella Ivan rummuissa ja Juho koskettimissa) muotoutunut bändi olisi soundillisesti hiukan kypsynyt. Samat tutut elementit, vinokonkkaavasti askeltava tahdinpito, kitarasurinat ja Mikko Valon persoonallisen symppis laulu, ovat edelleen vahvasti kuvassa mukana. Mutta vaikka vauhdissa ei välttämättä olekaan menetetty mitään, on rakenteissa entistä enemmän syvyyttä ja muutamissa kappaleissa jopa teoksellista eeppisyyttä. Oikeastaan kaikkein parasta tässä keikassa oli kolmen upiuuden biisin kuulemisen myötä syntynyt fiilis siitä, ettei The Rollstons ole ainakaan menettämässä otettaan. Pikemminkin päinvastoin.
Torontolainen viisikko Creeping Nobodies siirtyi huomattavasti tummemmille ja välillä jopa maanisen kirskuville väylille. Soiton junnaavuus, synkkyys ja päällekäyvyys loivat jopa mielleyhtymiä Echo Is Your Loven kaltaisiin aggressiivisiin synkeilyihin, etenkin naisten ollessa äänessä. Pääsääntöisesti CN oli kuitenkin hiukan hillitympi ja popimpi mutta samalla avantgardempi. Sonic Youth oli selkeästi kuunneltu, muttei kanadalaisbändi silti ihan samoja maisemia maalaa. Pääasiallinen solisti Derek kävi hiukan yllättäen muutaman kerran riehumassa pitkin Telakkaa, muuten yhtye esiintyi aika rauhallisesti notkuen. Laulussa viisikolla kuultiin suurinta osaa jäsenistä, muutenkin soittimille löytyi useampia osaajia. Vakuuttavinta yksittäistä seurattavaa oli rumpali Denniksen työskentely.
Rollstonsien pienen sympaattisuuden jälkeen torontolaisten vihaisen oloinen synkkyys oli aika hämmentävä kontrasti. Vaikka fiilikset olivat ehkä enemmän katossa suomalaisten jälkeen, oli kanadalaistenkin esitys vähintään sen ovimaksun arvoista seurattavaa. Mukavan vainoharhaista ja ei kovinkaan perinteistä säröilmaisua.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
