29.08.2007
Like
”Isä ja äiti olivat pelkkiä kakaroita naimisiin mennessään. Isä oli kahdeksantoista, äiti oli kuudentoista ja minä kolmen vanha.” Nuo sanat aloittavat Billie Holidayn omaelämäkerran Lady laulaa bluesin. Niihin kiteytyy se tosiasia, että alusta asti Billielle oli jaettu melkoisen karut kortit. Pahimmat vastoinkäymiset olivat vasta tulossa, mutta niin olivat myös onnistumiset.
Billie Holiday alias Lady Day vietti vaikean lapsuutensa kierrellen kaupungista toiseen ja koulukotien kautta. Ennen läpimurtoaan itsenäisenä artistina Holiday kierteli muun muassa Count Basien yhtyeen mukana. Lady Dayn kuoleman (vuonna 1959) jälkeen elämään jääneitä levytyksiä ovat muun muassa kappaleet Strange Fruit, I Cover The Waterfront, God Bless The ChildWhat A Little Moonlight Can Do.
Billien vuonna 1956 ilmestynyt omaelämäkerta on todellinen klassikko. Siinä Billie lapsuudestaan yksityiskohtaisen rankasti, mutta silti erittäin viihdyttävästi. Julia Blackburnin Holiday -kirja toimii loistavana jatko-osana Billien kirjalle, koska siinä Billie nähdään muiden kertomana.
Blackburnille itselleen kirja päätyi mutkan kautta, sillä massiivisen projektin yli kolmekymmentä vuotta sitten aloittanut Linda Kuehl päätyi lopulta itsemurhaan. Vuosia myöhemmin Blackburn sai käsiinsä laatikollisia haastattelunauhoja ja muistiinpanoja, joita purkaessaan Kuehl oli päätynyt umpikujaan. Blackburn tajusi materiaalin arvon ja alkoi viedä kesken jäänyttä työtä päätökseen.
Blackburn seuraa kirjassa Kuehlin jalanjälkiä ikään kuin hän olisi yksityisetsivä, joka kerää kuumeisesti johtolankoja liian pitkään selvittämättömänä ollutta juttua varten. Kuehl on tehnyt haastattelunsa hämyisissä baareissa ja autojen takapenkeillä, joka luo lausuntoihin uutta tunnelmaa.
Häiritsevää on että Blackburn suurimmaksi osaksi referoi Kuehlia ja hänen tekemisiään. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että kyseessä olisi Blackburnin oma kirja. Se on vain projekti, jonka hän saattoi päätökseen. Amerikan kieltolaista kertova luku ”Onnea etsimässä” tuntuu hieman irralliselta vaikkakin se saattaakin valottaa Holidayn kasvuolosuhteita paremmin. Lisäksi Blackburn on typistänyt Holidayn lapsuuden pelkäksi faktakappaleeksi. Onneksi kuitenkin naisen omaelämäkerrasta löytyy värikkäämpi kuvaus hänen kovaan ja runtelevaan lapsuuteensa.
Blackburnin kirjan haastattelut valottavat Holidayn elämää ja persoonallisuutta uudella tavalla. Se kuvailee tilanteita mihin Billie joutui ja miten hän niissä käyttäytyi. Se ei ole samantasoista psykoanalyysia kuin omaelämäkerta, mutta sillä ei ole myöskään nojatuolipsykologian tuomia puutteita.
Suosittelen kaikille peruslukemiseksi kirjaa, jossa Billie kertoo itse tarinansa ja jossa nainen ja hänen koettelemuksensa avautuvat oikealla tavalla ja vielä viihdyttävästi. Syventävänä lukemisena kannattaa tarttua kirjaan, jossa muut kertovat Ladyn tarinan hänen puolestaan.
Teksti: Otto Kylmälä
