Kauko Röyhkä, Risto, Olga duo

Kaupunki oli viettämässä loppukesän viimeisiä lämpimiä perjantai-iltoja. Ulkoilman viiletessä alkoi hakeutuminen sisätiloihin – vaikkapa Klubille – jossa oli kolme suomalaista omaa polkuaan kulkevaa artistia jättämässä jäähyväisiä kuluneelle kesälle.

Esiintyjärepertuaari oli aivan keikan kynnyksellä noussut kolmeen, kun Olga oli tullut mukaan kuvioihin, tällä kertaa duona. Olgan synaileva pop oli tässä muodossa kuorrutettu vahvasti särjetyllä kitaralla ja kuulaasti rullaavilla konebiiteillä. Tällainen pienimuotoisuus sopikin kuvaan sinänsä erinomaisesti, ja kappaleissa oleva pysähtyneisyyden tuntu toimi näin kunnioitettavasti.

Valitettavasti tämä PJ Harveyn henkeä vahvasti kunnioittava esitys ei kuitenkaan ainakaan tällä kertaa onnistunut siinä tärkeimmässä; se ei liikuttanut juuri lainkaan. Haurautta ja purskahtelevaa alkukantaisuutta toki löytyi esimerkiksi Sinun suusi, sinun silmäsi -kappaleesta, mutta kokonaisuutta leimasi lievä läpisoittamisen maku. Tilanne oli toki hyvin epäsuotuisa, kun perjantai-illan kierroksilla käyvä yleisö valui jatkuvasti sisään, eikä yksikään tulija lähtökohtaisesti ollut tulossa katsomaan Olgaa. Duo-muodon parhaimmistoa oli ehkä Seireenien saarella, mutta varsinaista valloittavuutta Olgan esityksestä ei kyllä välittynyt.

Kun illan kaksi muuta esiintyjää olivat nousemassa tai nousseet ihmisten laajempaan tietoisuuteen vasta parin viime vuoden aikana, toi Kauko Röyhkä mukanaan (omien sanojensa mukaan) 27 vuoden mittaisen keikkailukokemuksen. Röyhkän suosio onkin jo pitkään ollut sillä tavalla tasakokoista ja -vahvuista, ettei minkäänlaiseen kosiskeluun ole missään vaiheessa mitään tarvetta. Ei niin, että sitä olisi muutenkaan nähty tai kuultu. Onkin kiistämättä vaikuttavan näköistä ja kuuloista, kun artisti pystyy todella olemaan ja esiintymään siten kuin haluaa, vailla vähintäkään kosiskelua tai toisaalta näyttämisentarvetta. Saman ilmiön toinen puoli on luonnollisesti herran musiikki ja sen lokeroimattomuus. Kauko Röyhkähän kuulostaa – Kauko Röyhkältä.

Paljon puhutusta omaehtoisuudesta huolimatta settikin kuvasti tätä luontevuutta hyvin tyylikkäästi. Illan aikana kuultiin toki myös vähemmän tunnettuja kappaleita, mutta klassikko-kappaleitakaan ei karsastettu millään lailla. Uudempaa materiaalia edustivat mm. antaumuksellinen 50-luvun kerrostalot ja jonkinlaista Velvet Underground -henkeä välittävä Shangri-La. Samalla kuultiin, että ”Jorma Uotisen mielestä mulla on tosi hyvä preesens” ja nähtiin kevyesti tanssahteleva Röyhkä. Toisaalta bändi soitti myös Kevään ja Lauralle-kappaleen, jonka esityskertojen määrää sopii vain arvailla. Ohimennen omansa saivat keikkailu, joka on ”pitkän päälle helvetin tylsää” ja raskaampi musiikki, koska ”hevirokki on tylsää ja ne jätkät on mammareita”.

Kiusallinen puoli pitkän linjan esiintyjien keikoissa on se, että minkäänlainen tajunnanräjäytys vaatisi jo lähtökohtaisesti aivan eri luokan lukemia kuin uusien ja tuntemattomampien bändien kohdalla. Analyyttisesti ajatellen tämä tuntuu julmalta, mutta tietoinen kamppailu kyseistä asetelmaa vastaan on monesti aivan ylivoimaista. Niinpä Röyhkän keikasta jäi tällä kertaa hyvä, mutta ei millään lailla sykähdyttävä mielikuva.

Riston noustessa lavalle oli osa Kauko Röyhkän vetämänä paikalle saapuneista katsojista jo päättänyt liueta maisemista. Kun nelikon kahkoaminen alkoi, riitti Klubilla kuitenkin reilu lattiallinen tanssinhimoista kansaa ja matka saattoi alkaa. Viime vuonna julkaistun Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin myötä Risto on saavuttanut koko valtakunnan kattavaa julkisuutta ja myös suosiota. Niinpä yleisö todella tunsi selvän valtaosan esitetyistä kappaleista ja tiesi myös, mitä odottaa.

Riston livesoiton ainutlaatuisuus nojaa tiukasti kokonaisuuden hillittömiin kontrasteihin. Kun Rakkauden rockin kaltaisten kaahausten vuo katkeaa viiltävän pistäviin tunnelmapaloihin, syntyy esitykseen erittäin hyvin toimivaa dynamiikkaa. Livesoitossa rauhallisempiin kappaleisiin pystyttiin sitä paitsi valamaan jotain Joose Keskitalosta tuttua sattuvuutta, mikä ei välttämättä onnistu välittymään yhtä hyvin itse levyiltä.

Klubilla kuultu setti ei suinkaan pitäytynyt pelkästään uusimman levyn materiaaliin, vaan vuoden 2004 esikoiselta kuultiin mm. napakasti lyövä Levy-yhtiön jätkät. Toki pääpaino oli silti uudemmissa ja tunnetummissa kappaleissa, joista esimerkiksi Pikkuoravat synnytti yleisössä jopa hataria yritelmiä yhteislaulun suuntaan. Discopallokin toki kuultiin, vaikka yleisön ruinaaminen oli jo mennä liiallisuuksiin, mutta ehdotonta parhaimmistoa edustivat kuitenkin Hessu kostaa ja erityisesti hillittömän kivulias Auringon prinsessa. Encore kruunattiin Rakkaudella ja Pupu Tupunalla maraton-monologeineen, ja näin alkoi ilta viimein valmistua, venyneiden soittoaikataulujen myötä vasta lähempänä puoli kolmea.

Vaan tuleeko Riston musiikki kestämään? Sitä tulee aina kysyneeksi tällaisten vaihtoehto-hypetyksen kohteena olevien artistien kohdalla. Itse uskon tämän riippuvan puhtaasti tulevan materiaalin laaja-alaisuudesta. Mikäli variaatio ja taso pysyvät edellisen levyn tasolla, on kestävyys täysin mahdollista, mutta kapeneminen voi johtaa nopeastikin tylyyn puutumiseen. Aika näyttää. Vielä toistaiseksi Risto jaksaa innostaa sopivissa annoksissa niin livenä kuin levyltäkin.

Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska