22.08.2007
Vanha Yo-talo/Helsinki
Tänä vuonna peräti 33 helsinkiläiseen ravintolaan levittäytynyt Art Goes Kapakka -kaupunkifestivaali on vakinaistanut paikkansa Helsingin Juhlaviikkojen oheisnumerona. 13. kertaa järjestetty festivaali pyrki tänä vuonna laajentamaan entisestään elävän musiikin tarjontaansa. Näin ollen ukkosen piiskaaman keskiviikon kääntyessä yön tunteja kohti alkoi Helsingin Vanhalle Yo-talolle laahustaa mustanpuhuvaa väkeä, kun Night of the Dark Arts –nimisessä illassa esiintyivät synkemmän puolen rytmiryhmät, Angelica Kult, Suruaika sekä Varjo.
Puoli kymmenen maissa keskiviikko-iltana keikkansa aloittanut Angelica Kult sai hetken aikaa soittaa lähes tyhjälle salille, ennen kuin jylhän lavan edustalle rohkenivat ensimmäiset mustahuulet vaeltaa. Edellisistä muisti- ja kuulokuvista päätellen hyppysellisen elektronisempia mausteita goottilaiseen post punkiinsa tuonut yhtye esiintyi tasaisesti edukseen, vaikkei mitään järisyttävää setissään tarjonnutkaan. Voimakkaasti Siouxsie & The Bansheesin mieleen tuova, viisihenkinen yhtye on live-esiintymisissään itsevarman oloisen vokalistin Minen ja sivulla häärivän kitaristi Henry Waldénin varassa. Muut jäsenet keskittyvät enemmän ja vähemmän tarkkaavaisesti soittoon, eivätkä ryhdy tarpeettomaan sooloiluun. Vuonna 2003 perustettu yhtye on hiljalleen kehittynyt kaikkein pahimmasta lainavaiheesta kohti omaa ilmaisuaan, vaikka kehitettävää on edelleen. Yhtyeen materiaali kun tuntuu edelleenkin olevan monista yrityksistä huolimatta harmillisen yksitoikkoista.
Illan toisena esiintyjänä kuultu, gootti- ja punk-piireissä kulttimainetta niittävä Suruaika, viettää tänä syksynä viimeisiä hetkiään, sillä kymmenen vuoden ikään ehtinyt tamperelaisyhtye päättää uransa lokakuisella pienkiertueella. Hapuilevasti settinsä aloittaneen yhtyeen soitannosta olisi voinut halutessaan vetää jonkinlaisia yhtä kuin -merkkejä tulevaan hajoamiseen, mutta mitään varsinaisia lopunajan merkkejä ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Voimallisesti, paikoin jopa raadolliseksi yltynyttä ”itsemurhapunkiaan” esittänyt ryhmä onnistui epävireisyydestään huolimatta vangitsemaan kuulijakunnan vuonna 2001 singlenäkin julkaistun Yksin –kappaleen kautta, jonka jälkeen todistettu Aika ei parantanut haavojani toimi myös tehokkaasti. Ensimmäisten julkaisujen jälkeen selkeästi punk-voittoisempaan suuntaan ajautunut Suruaika vastasi yleisön reaktiosta päätellen odotuksia, mutta samalla se karkotti musiikillaan herkemmän melankolian ystävät kohti takaseiniä.
Illan odotetuimmasta, ja ikävä kyllä samalla myös suurimmaksi pettymykseksi osoittautuneesta keikasta vastasi harvakseltaan yleisölle näyttäytyvä Varjo, jonka kolme pitkäsoittoa ovat löytäneet harmillisen pienen, mutta sitäkin innokkaamman fanijoukon. The Cure –henkisenä yhtyeenä aloittanut bändi otti kahdella ensimmäisellä levyllään vaikutteita myös Bauhausilta ja Mustalta Paraatilta, mutta toki yhtyeen soinnissa kuului tuolloin vahvasti myös Cocteau Twins ja jopa Noitalinna huraa!. Varjon nykyisessä soinnissa eivät ainakaan joukkion herkimmät yhtyeet enää kuulu, sillä mustahuuliromanttisella, kajaalin kyllästämällä goottipopilla 2000-luvun alkuvuosina hurmannut yhtye on muuttunut sanoituksissaan kornilla tavalla yhteiskunnallisesti tiedostavaksi, huutoa ja puhelaulua kyllästymiseen asti viljeleväksi yhtyeeksi, jossa kokonaisuutta leimaavat enemmänkin raivokkaat punk-viiltelyt kuin tähtiin tai taivaalle tuijotteleva, synkän romanttinen pop/rock.
Harmillisinta Varjon tapauksessa on se, että vaikka vokalisti/kitaristi Antti Lautala esiintyi teatraalisesti keikalla edukseen, ovat yhtyeen sävellyksetkin muuttuneet radikaalisti huonompaan suuntaan viimeisen neljän vuoden aikana. Edellisellä Muistijälkiä (2006) -–levyllä kuultu kaameus Meillä on räjähteitäkin kuulosti uusien, vielä levyttämättömien biisien rinnalla lähes kelvolliselta.
Varjon nykyisessä kokoonpanossa tuskin on mitään vikaa, sillä niin tuore rumpali Jukka Laine, basisti Arto Nevalainen kuin jo illan toisen keikkansa vetäissyt kitaristi Henry Waldénkin ovat päteviä muusikoita, mutta muutos, jota kenties haluttiin peilata myös setin biisivalinnoilla, tuntuu silti rajulta. Keikan alkuvaiheessa kuullut Olin kuin naulattu ja Minä ja niin edelleen muistuttivat ohitse kiitävän hetken siitä Varjosta, jota jäin illan aikana kaipaamaan. Uusien kappaleiden kyllästämästä keikasta jäi silti toivonkipinä, että vielä julkaisemattomat laulut asettuisivat levylle laadukkaampaan kuosiin, ja yhtye tekisi jälleen sellaisia kokonaisia merkkiteoksia kuin esimerkiksi loisteliaan Paratiisissa (2003) –levyn kappaleet Lapsen silmät ja Ennen ja jälkeen hiljaisuuden.
Night of the Dark Arts –ilta ei kerännyt huumaantunutta ihmisjoukkoa paikalle, mutta vaikka jokaisella illan aikana kuullulla yhtyeellä on omat puutteensa, tinkimättömän periksi antamattomasta asenteesta heitä ei voi syyttää. Suruaika ja Varjo ansaitsevat hatunnoston jo siitä syystä, että ovat marginaalin reunalla, kaukana valtavirrasta, jaksaneet takoa omaäänistä musiikkiaan jo vuosikymmenen ajan.
Teksti: Otto Suuronen, kuvat: Nunnu Koskenniemi
