23.08.2007
Tamperelainen Candy Cane liikkui edellisellä, vuonna 2005 julkaistulla Leave Me Out -levyllään lähellä indie rockia. Myös alternativea, hardcorea ja metallisävyjä soitossaan viljelevä nelikko on ehtinyt toimia jo yli kymmenen vuotta, ollen pääsääntöisesti omissa kuvioissaan pyörivä väliinputoaja. Tämä johtuu tiukasta ja tinkimättömästä oman jutun kehittämisestä, vallassa olevista virtauksista piittaamatta. Vaikka kulttisuosio jatkuu, ei yhtyeestä vieläkään puhuta läheskään niin paljon kuin olisi syytä. Tätä asiantilaa lähti osaltaan korjaamaan myös Desibeli, yhtyeen kakkosalbumi Fay-ra-Doowran tulevan julkaisun tiimoilta.
Istuimme alas yhdessä yhtyeen primus motor Marko Neumanin ja basisti Tomi Isoviidan kanssa rokki-iltamiin valmistautuvalla Tampereen Telakalla. Tällä kertaa Candyt eivät itse olleet esiintymässä, vaan vain tietäväiset pilkkeet silmäkulmassa puhumassa uuden albuminsa teemoista.
Leave Me Outin jälkeen yhtye julkaisi viime vuonna sivuillaan siihenastisen uran valittuja paloja tarjoilevan mp3-julkaisun. Markon mukaan vuoden 2006 alussa yhtye tuli yhden vaiheensa päätökseen. Hommaa alettiin tuolloin tehdä uudelta pohjalta. Koska mukana on edelleen kolme samaa tekijää, ei ollut mitään järkeä alkaa keksimään uusia nimiä. Eletty historia on ja pysyy, eikä mitenkään vangitse tulevia suuntia. Markon mielessä syntyneen julkaisun ideana oli sulkea siihenastisen Candy Canen arkku. Tehdä eräänlainen tilinpäätös.
Tomi toteaa, että yhtyeeltä löytyi paljon sellaista materiaalia, mitä ei ole julkaistu levyllä. Jopa sellaisia, joita ei itse enää edes muistanut soittaneensa. Niinpä oli sekä itselle että varmasti faneille hyvä idea tarjota nämä muistojen aarteet vapaasti ladattavaksi. Toteankin, että ns. best of-tyyppiset kokoelmat ovat varmasti jokaiselle hiukan erilaisia ja ajatuksena on hienoa, että voi koota oman sellaisen suosikkibändinsä arkistoista. Markon mielestä CC:n kaltaisen bändin julkaisemana koko kokoelma-ajatus ei toimisi. Halutaan tuhlata omaa rahaa (mitä ei ole liikaa) –tyylinen meininki. Mp3-julkaisusta on tullut aika vähän palautetta, mutta se mitä on saatu, on ollut positiivista. Onhan kyseessä kuitenkin aika pitkälti faneille tarkoitettu porkkana. Pääsee kuulemaan jostain niitä keikkasuosikkejaan.
Rehellisesti purkkiin soitettu Fay-ra-Doowra, joka on väännös espanjankielisestä hevosenkenkää tarkoittavasta sanasta, julkaistaan Jukebossin toimesta syyskuussa. Yhteistyö levy-yhtiön kanssa on ollut kivutonta ja Jukeboss onkin viimeaikaisten julkaisujensa myötä (Lapkon jälkeen mm. upeat levyt Sur-rurilta ja Cosmobilelta) kasvamassa merkittäväksi tekijäksi kotimaisessa kentässä. Ainakin julkaisuvalinnat ovat erinomaisia. Marko tiivistää suhteen Jukebossiin näin:
- Jukeboss on mukava lafka. Tosin poikkeamme hiukan siitä mitä Juke on viime aikoina pistänyt pihalle, mutta sehän on pelkkää plussaa. Jukeboss on kaksi ihmistä jotka julkaisevat musiikkia koska rakastavat musiikkia. Harvinaista näinä päivinä. Se riittää meille.
Marko kertoo, että albumille valittu nimi viestii eräänlaista vahvistusta CC:n uudellle olemassaololle ja myös menneisyydelle. Tarkennuskysymykseeni, mitä te sitten olette, Marko vastaa ytimekkäästi ”sekopäitä”. Ota tuosta nyt sitten selvää… Fay-ra-Doowra ilmentää myös levyn luonnetta, joka on Markon mielestä ”täydellinen jekku”. Jekutus onkin mainio sana kuvaamaan kaksikon tapaa esitellä tuotostaan sitä vielä kuulemattomalle toimittajalle. Kyse ei ole niinkään siitä, että homma olisi kupla vailla sisältöä, vaan siitä, että todellisia kuvaavia piirteitä ei kerrota vaan puhutaan vain sellaisilla sanoilla kuin ”käännetään uusi lehti”, ”pudotetaan kuulija perseelleen”, ”nähdä hämmästyneet ilmeet” ja niin edelleen.
Jotain toki on jo selvinnyt ja lisää tiedonmurusia on luettavissa. Yhtyeen tarjoilemat näytekappaleet ovat olleet pääsääntöisesti entistä rankempia, jopa hevimpiä. Marko vahvistaakin, että soundi tulee olemaan isompaa ja huomattavasti aggressiivisempaa. Ennalta-arvaamatonta, varmasti hämmentävää ja täynnä koukkuja. Yhtyeen graafista ilmettä tehnyt herra oli levyä kuunneltuaan todennut, että ”pitää kuunnella vielä pari kertaa”. Tomin mieleen jäänyt kommentti oli: ”On kuin kasa erilaisia bändejä päällekkäin”. Tosin herrat analysoivat asiaa niin, että ennemminkin voisi olla kasa eri musiikin lajityyppien soittajia, jotka on suljettu yhteen huoneeseen. Sitä, onko näillä lajityypeillä mitään tekemistä yhtyeen sivuilta löytyvien lajien rock, jazz, klezmer, metal, punk ja hardcore kanssa, eivät herrat suostu paljastamaan. Jännitystä pidetään taitavasti yllä.
Tekijäpuolesta voi sanoa, että levyltä löytyy entistä vahvemmin apuvoimaa: puhaltimia, jousia, koskettimia. Jo edellisellä levyllä kuullut Jani Riihimäen meluelementit ovat edelleen mukana. ”Tällä kertaa hän itsekin piti siitä”, toteaa Marko Janin roolista. Vahvasti sinä viidentenä jäsenenä debyytillä toimineen Janin rooli on edelleen vahva. Markon mukaan Jani toi levylle paljon elementtejä mitä he eivät itse aina olisi keksineet. Kyseessä on taiteilija joka tiedostaa minkälaista ääntä Candy Cane haluaa tuoda julki.
Ennalta-arvaamattomuudesta huolimatta Marko ei välttämättä pidä levyä vaikeasti avautuvana. Eikä meikäläisen kaltaisen popimman puolen ystävän tarvitse myöskään olla huolissaan. Levyltä löytyy edelleen hiukan elementtejä siitä vanhasta Candy Canesta. Aina on silti olemassa pieni kaoottisuuden vaara. Tiivistän asian muotoon avataan karkkipaperi, mutta sisältä paljastuukin jotain aivan muuta. Mutta melodisuutta siis edelleen löytyy, muttei ehkä ”niin perinteistä ja tylsää”, kuten Marko asian tiivistää.
Tomi puhuu levystä eräänlaisena soundtrackinä: - Siinä on niin paljon käänteitä. Tunnelmat vaihtuvat äkkiä ihan toiseen, hoocee-punkin jälkeen tuleekin sellainen freejazz-battle kahdella torvella.
Marko käyttää termiä teatraalinen kaaos, eikä säikähdä edes ooppera-heittoani: - Se on rajatonta. Voin aika kovaan ääneen väittää, ettei sen tyyppistä levyä ole tehty tässä maassa. Piste.
Tomi: - Kyllä musiikin pitää jotain mielikuvia herättää. Mielikuvituksen liikettä. Jos sitä ei kuuntele avoimella mielellä, se kuulostaa varmaan melkoiselta sekamelskalta.
Millaiseen mielentilaan musiikki sitten saattaa itse tekijät? Millä mielellä poistutaan treenikämpältä? Tomin mukaan olo on ollut helvetin innostunut, Marko käyttää sanaa anorektinen hepuli ja jatkaa toteamalla että levy on ikään kuin onnistunut sotasuunnitelma:
- Jes, seuraava keikka edessä ja kuvittelee niitä ilmeitä ja pyöriviä päitä… Se on kuin menisi näyttämään omaa elokuvaa ja kaikki olisi että ”15 minuutin päästä tiedetään mitä tapahtuu” ja jo ensimmäisen minuutin jälkeen se paljastuisikin puhtaaksi Lynchiksi.
Yhtyeen oma näkemys asiasta on, että pistetään porukkaa varpailleen. Eli vaikka kyseessä on jekutus – tarjotaan jotain ennalta-arvaamatonta ja hämmennystä herättävää – on yleisöllä kuitenkin hymy naamalla, kun he typertyneenä miettivät, että josko nyt voisi jo taputtaa? Maantiekiitäjä-meininkiä…
Teksti ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, bändikuva: www.pyhpyh.com/candycane
