Pienet

Pienet ‚Äď Elokuu 2007

19.08.2007


G.O.R.E.: Bitter Reality G.O.R.E.: Bitter Reality

G.O.R.E.:n Bitter Reality on tukevasti kiinni junttaavassa thrashissa: riffittely on paljon velkaa Slayerille, vaikka poljentoon onkin haettu hieman toisenlaista ideaa Pantera-tyyppisestä asennemetallista. Vaikka koko yhtyeellä on homma hyvin hanskassa, niin erityisesti Ville Pokkin laulusuorituksilla on saumoja nostaa yhtye pykälää korkeammalle: kurkkuvokalistien joukossa on liikaa sellaisia, jotka eivät saa rää'yntäänsä minkäänlaista melodiaa tai dynamiikkaa - mutta Pokki ei heihin onneksi kuulu. Ja etenkin Dark Placesin puhtaista osista tulee mieleen, että Mike Patton on tainnut olla jonkinlainen esikuva. Muutenkin tämä biisi on vaihtelevuudessaan demon mieleenjäävin; pelkkää mättöä, vaikka kuinka tiukkaa, on maailma puolillaan. You = Disease jaksaa silti huvittaa, ja vaikka kaipaisinkin vielä lisää mielikuvitusta 21st Century Blameen, on suorituspuoli hallussa erinomaisesti.

Mikko Heimola


GoretexX: Rotting GoretexX: Rotting

Oli vain ajan kysymys, että joku hevipumppu keksi ottaa tämän nimen käyttöönsä - vaikka vitsi taisi kulua loppuun nopeasti, sillä yhtye on jo nyt nimennyt itsensä Gorephiliaksi. Saate osoittaa myös liikuttavaa rehellisyyttä todetessaan, että bändi ei yritä keksiä pyörää uudestaan, vaan päinvastoin karsii yllättävän menestyksekkäästi pois kaikki modernimmat vaikutteet vanhan koulun deathistaan. Ja kyllähän tämä on ihan pätevä kuvaus yhtyeen musiikista: äänipuolikin on sen verran tuhnuinen, että Henun vokalisointi kuuluu vain ohuena kurinana jossain kitaroiden ja rumpujen välissä. Tämän kehyksen sisällä GoretexXin/-philian biisit ovat "ihan okei". Kaksi ensimmäistä ovat laiskaa keskitempokamaa, mutta Merciless Slaughterer kiihdyttää sentään vähän, ja viimeistään Buried Under Your Feetin soolopurskaus herättää. Vaikkei kiekolla pidempää käyttöarvoa ainakaan minulle ole, tuo sen kuunteleminen hymyn naamalle, ja bändi saa pieteetistään ison plussan.

Mikko Heimola


Jackhammer: Demo 2007

Kouvolasta kajahtaa ehtaa rockia. Heti ensibiisi Yoko from Hellin avaus vie ajatukset Mot√∂rhead/Girlschool-klassikkoon Please Don¬īt Touch, ja Lemmy-jumalan perinn√∂ss√§ ollaan muutenkin kiinni. Toisena vaikutteenaan Jackhammer listaa Black Sabbathin, mik√§ sekin kuuluu avausraidassa raskassoutuisena riffittelyn√§. Merkillepantavaa onkin jo se, miten eri tempoisia osia yhtye saa yhden biisin sis√§√§n sovitettua. (Goin¬ī) Apeshit on kiitett√§v√§n urpon kuuloista revittely√§ my√∂s, ja t√§ss√§kin biisiss√§ tapahtuu enemm√§n kuin tarpeeksi. Slash the Fuckers ei jaksa innostaa ihan niin paljoa, yhtye on parempi luomaan hektist√§ kaahausta kuin riffittelem√§√§n, vaikkei se muna nytk√§√§n kesken lopu. Eik√§ t√§h√§n ehdi kyll√§sty√§, kun kolmella biisill√§ on yhteismittaa per√§ti yhdeks√§n ja puoli minuuttia. Plussaa viel√§ Napalm Breathin syv√§lt√§ tulevasta laulutyylist√§ ja muidenkin j√§senten (Ramboner, Fleshnugget) mainioista aliaksista.

Mikko Heimola


Kirofoni: Taakka

Suoraviivaista huutoa kertseissä ja melodista laulua säkeistöissä, triopohjaista jytyytystä, raskaasti rokahtavaa metallia ja kaupan päälle vielä suomenkieliset lyriikat. Kirofoni ei päästä itseään ainakaan liian helpolla, sillä suomenkielinen raskasosasto ei ole tähän maailmanaikaan sitä kaikkein mediaseksikkäintä rätkettä.

Kolmen kappaleen mittainen Taakka kurottaa rohkeasti eri suuntiin. Kiekon avaava nimibiisi Taakka pyrkii koukuttamaan kuulijansa selvällä hittipotentiaalillaan, mutta yritys jää jostain syystä hieman heppoiseksi. Toisena soiva Peili luo muistumia varhaiseen, huomattavasti nykyistä punkahtavampaan Mokomaan ja kappale ynnääkin Kirofonin parhaimmat puolet reiluun kolmeen minuuttiin. Viimeisenä soiva Kannan uskaltautuu puolestaan huomattavasti aiempaa seesteisempiin sfääreihin, eikä tämäkään suunta ole Kirofonille tyystin mahdoton. Kuten saatteen lopussakin todetaan: tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth
Musta Turta: Tuhon Airut

Saate korostaa Mustan Turtan Tuhon Airueen olevan erikoisinta blackmetalia Suomessa. No, kyllähän näissä biiseissä tapahtuu kaikkea melko omituista - vaikka myös blackmetalin kliseitä ja kaavoja kierrätetään reippaasti. Ikävä kyllä kuviot hukkuvat kohinaan, armeliaasti myös taustalla hakkaava rumpukone. Kelvollisinta päätä biiseistä ovat Tuhkasta ja Tuomio, ihan jo siksi, että niitä ei ole jätetty yhden ideantyngän varaan.

Vaikka kiekolla on 14 biisiä ja pituutta 50 minuuttia, kyse on täysin demotasoisesta tekeleestä, ja mieleen tulee, että onko yhtye mahtanut yhtäkään oikeaa demoa ennen tätä nauhoittaakaan. On hyviä syitä siihen, miksi käytännössä kaikki yhtyeet aloittavat hakemalla palautetta (ja toivon mukaan oppivat siitä) hieman pienimuotoisemmilla tuotoksilla. Näin ollen Mustan Turtan ainoaksi synniksi voinee lukea suuruudenhulluuden. Päästäkää itsenne vähän helpommalla seuraavalla kerralla.

Mikko Heimola


Pyromaniac: Retard/Asshole Pyromaniac: Retard/Asshole

Pyromaniacin demon kuvitus herätti hieman hämmennystä: Keke Rosbergin näköinen jannu panosvöissä ja niiteissä istumassa pyörätuolissa. Muiden "promokuvien" perusteella jälkimmäinen taitaa sentään olla vain proppi. No, tämä yhden miehen orkesteri soittaa kovasti Venom-henkistä blackmetalia, thrash/punk-räkäisyydellä varustettuna tietenkin. Yllättäen kaikki osa-alueet ovat kohtuullisesti mallillaan. Kitarakuviot eivät tosin ole kovin mielikuvituksekkaita, mutta ne on silti miksattu todella pintaan, kun taas rummut ovat vain jotain kahinaa taustalla. Tämä on hieman erikoinen ratkaisu sikäli, että hra Pyromaani on kai alunperin nimenomaan rumpupallilla istunut. Tästä syystä varsinkin Undead Marching käy pituutensa vuoksi melko puuduttavaksi. Homogeeniseen biisimateriaaliin tuovat onneksi vaihtelua tyylikkäästi pidätelty Round-Shaped Room ja Manowar-cover Thor (The Powerhead), jonka kuoro-osuudetkin kuulostavat yllättävän hyviltä. Siis: vaikka matsku kuulostaa paikoin melko alkeelliselta, ei moni useampijäseninen yhtye saa aikaan näinkään pätevää lopputulosta.

Mikko Heimola


Sixteen Eleven: Black Present Sixteen Eleven: Black Present

Tampereella vaikuttava Sixteen Eleven astuu toisen demonsa myötä hardrockin ja heavymetallin rajamailta selvästi raskaampaan suuntaan. Nykyisiksi vaikuttajikseen bändi nimeää Megadethin ja Queensrychen. Uusin tuotos, Black Present on kolmen biisin sekamelska, josta hyvät hetket kyllä löytyvät, mutta sen antamien näyttöjen perusteella esimerkiksi sellainen asia kuin levytyssopimus on vielä kaukainen haave. Ongelmiksi muodostuvat laulu ja kehno äänenlaatu. Laulajan ääntäminen on heikkoa, eikä laulupuoli muutenkaan sävähdytä, varsinkaan kun se jää miksauksen vuoksi soittimien alle. Miksaus ja soundit eivät muutenkaan ole kovin hyvin onnistuneita, joten seuraavan demon äänityssessioihin suosittelisin studion vaihtoa. Hyviä riffejä ja muita onnistuneita pikku palasia kyllä löytyy, joten seuraavalta demolta on lupa odottaa parempaa. Treenikämpän on kuitenkin syytä tulla tutuksi ennen seuraavaa studiovierailua, etenkin laulajalla.

Jarmo Panula


Soul Terror: Death...Play With Us Soul Terror: Death...Play With Us

Olipahan demo... adjektiivit monipuolinen, kypsä ja ennen kaikkea perkeleen hyvä kuvaavat kaikki Soul Terrorin uusinta pienokaista, Death...Play With Usia. Bändiä on vaikea lokeroida mihinkään tiettyyn genreen, koska demon biisit ovat kaikki sen verran erilaisia, mutta ehkä sanapari thrash-death antaa jonkinlaista osviittaa. Avausraita Give In The Rage alkaa minuutin pituisella riffiherkuttelulla ja huipentuu hienoon rauhallisempaan kertosäkeeseen. Tämä rääkylaululla vedetty rässittely uppoaa demon biiseistä ehkä parhaiten, vaikkakin alternativemetallilta tuoksuva Reason Of All antaa hyvän vastuksen. Blastbeatillakin höystetty, kuolonmetalliin kaartuva One Shot To The Head tukee kahta muuta biisiä vain aavistuksen heikommalla tasolla.

Vaikka raja-aitoja paiskotaan mäsäksi isolla moukarilla, paketti pysyy erinomaisesti kasassa. Ainoastaan lisäväriä äänitteelle tuovat suvantokohdat kärsivät olemattomista sovituksista. Ville Mäntylältä irtoaa mikin takaa niin örinää, rääkylaulua, kuin puhdastakin ääntä. Tasoltaan mies ei ole mitenkään erityisen hyvä laulaja, mutta hoitaa osuutensa ihan tyydyttävästi. Mukavat riffit ja ammattimaiset soundit kruunaavat jo muutenkin hyvän raskaan musiikin paketin, joka olisi täysimittaisessa arviossa saanut ainakin neljä tähteä, ehkä puolikkaan päälle.

Jarmo Panula


Strikin¬ī Case: Through the Lungs Strikin¬ī Case: Through the Lungs

Nen√§ nasahtaa lattiaan, kun turkulainen Strikin¬ī Case kumartaa vanhan ajan rockin suuntaan. Yhtyeen kolmas tuotos on kahden biisin promokiekko, joka esittelee b√§ndin eri vaikutteita, uskoakseni aika lailla √§√§rip√§ist√§. Ensiksi soiva nimibiisi Through the Lungs vedet√§√§n l√§pi j√§rjett√∂m√§ll√§ rock n¬ī roll -groovella ja hyv√§ll√§ meiningill√§, eik√§ koukkujakaan ole kertos√§ett√§ v√§s√§tess√§ unohdettu tiputella. Erinomainen kappale, jota Sean G:n asenteellinen vokalisointi tukee mainiosti. Lis√§ksi kaksikitaraisuutta k√§ytet√§√§n hyv√§ksi l√§hes parhaalla mahdollisella tavalla. Ykk√∂sbiisin kaveriksi pukattu Get What You Deserve on suorempi hardrockiin kaartuva veto, joka ei yll√§ l√§hesk√§√§n avauksen tasolle, mutta ei ole aivan keskinkertainenkaan.

Kiekko j√§tt√§√§ Strikin¬ī Casen varsin arvoitukselliseen tilaan, sill√§ yhtyeen todellinen taso j√§√§ t√§ysin arvailujen varaan toisen kappaleen ollessa loistava, toisen j√§√§dess√§ ainoastaan mukiinmenev√§ksi. Mik√§li b√§ndill√§ on rahkeita nipulliseen Through the Lungsin tasoisia biisej√§, voi homman sanoa olevan hansikkaassa.

Jarmo Panula


The Zombi: Appetite For Flesh The Zombi: Appetite For Flesh

Täällähän haisee aivan selvästi tuore raato, eikä se mikään ihme ole, sillä The Zombi riehuu juuri stereoissa. Cannibal Corpse on se nimi, joka ponnahtaa veriroiskeiden seasta välittömästi esille, eikä tämä hämäläinen pilkkojaryhmä edes yritä peittää jälkiään. Toisaalta väistelyyn ei ole mitään syytä, sillä ryhmä hoitaa hommansa ammattimaisella otteella.

Soitosta, vokaaleista ja tuotantojäljestä kuulee, että kiekkoa työstettäessä on käytetty riittävästi aikaa, rahaa sekä hermoja, jotta tulos vastaisi edes tyydyttävästi esikuvien tasoa. Sotkuiset tarinat eivät yhtä poikkeusta lukuunottamatta kestä yli kolmea minuuttia, joten neljän biisin annos puristuu alle yhteentoista minuuttiin. Kyseessä on kaikin puolin kompakti paketti, vaikka pientä persoonallisuutta jäinkin kaipaamaan. Toimii tämä näinkin, mutta kuuden nettisinkun ja yhden ep:n jälkeen olisi mielestäni jo korkea aika viedä tyyliä ja soundia hitusen uusiinkin suuntiin.

Mika Roth


Thomas Whiskey: Years Go By Thomas Whiskey: Years Go By

Toivottavasti Pohjois-Pohjanmaalta ponnistavan Thomas Whiskeyn jätkät eivät lähetä minulle kirjepommia, kun rohkenen luonnehtia miehistön esikoisdemoa rockiksi, enkä heviksi, kuten he varmasti odottivat. Tarkempi luonnehdinta voisi kuvailla materiaalin olevan melko melankolista ja raskaanpuoleista kitararockia hevisoundeilla, josta ei rauhallisempiakaan hetkiä puutu.

Lätty korkataan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan menevällä ja helposti pureskeltavalla Candles On My Gravella, joka on mielestäni demon paras, radiokelpoinen ralli. Sitä seuraava Our Love hakee jykevällä mollittelulla hieman erilaista näkökulmaa niin kovin tuttuihin metalliballadeihin. Hyvä yritys, mutta biisinä kappale ei toimi kovinkaan hyvin, eivätkä sovituksetkaan ole hirveän onnistuneet. Muut biisit eivät hetkauta tarjoamalla aika lailla "ihan jees" -tason peruskamaa, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vokalisointi on ihan lupaavaa, joskin vähän epävarman tuntuista, mutta treenauksella tilanne varmasti kohenee. Tuomas-viski esittää lähinnä paikallisiin bändi-iltoihin sopivaa taustamusiikkirokittelua, jolla ei näyden näyttöjen perusteella kovin pitkälle ole asiaa.

Jarmo Panula


WRTX: Stillborn ‚Äď The Life ‚Äď Operation WRTX: Stillborn ‚Äď The Life ‚Äď Operation

Kuopiolainen WRTX etsii neljännellä demollaan yhteistyökumppaneita, eikä kyseinen missio vaikuta lainkaan mahdottomalta, kun viiden biisin mittainen kiekko pyörii kerran toisensa perään soittimessa. Homman nimi on vikkelän puoleinen deathmetal, jossa saattaa havaita myös pieniä pitoisuuksia modernimmasta thrashmetallista. Thrashista kertovat etenkin ne pari suvantokohtaa, jolloin rakenteiden rikkaus pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Tuplabasari nakuttaa välillä pitkän pitkiä aikoja siten, että läpsytys uhkaa muuttua jo melkeinpä itsetarkoitukselliseksi, eikä riffittelykään pysy aina tolkukkaissa rajoissa, mutta tämä rönsyily kääntyy useimmiten WRTX:n eduksi. Kappaleet ovat toki monimuotoisia, mutta niiden parissa viihtyy silti vaivatta. Vokalisointi on lähinnä karheaa kähinähuutoa, jossa korva lepää mikäli kyseinen tyyli miellyttää vähääkään. Sävellyksissä ja etenkin sovituksissa riittää ideoita yllin kyllin, eikä kiekolta jää puuttumaan muuta kuin se yksi ylitse muiden nouseva siivu, jolla taattaisiin lopullinen voitto.

Mika Roth




Lukukertoja: 5005
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs