Reportterimme Provinssissa, lauantai

Mitenkuten nukutun yön jäljiltä pääsimme musiikin makuun kotimaan tämän hetken rennoimman dubhopkaksikon Kapteeni Ä-nen letkeiden pohdiskelujen tahdissa. Duon suosiosta kertoo jotain se, että valtava White Room oli lähes täynnä puoli kolmelta alkaneella keikalla. Me olisimme kuitenkin nauttineet enemmän Sielukapteeniorganisaation lippulaivasta Soul Captain Bandistä torvisektioineen, jotenkin kahden kumppanin letkeily hukkui lavan kokoon. Hyvää settiä, mutta kaipasimme parempaa herätystä. Joten suuntasimme kuikuilemaan Tuomari Nurmion keikkaa. Rytmilavalla rokkaillut Dumari liikutti yleisöä Lasten mehuhetkineen, mutta jotenkin ei tämäkään setti innostanut.

Päätimme jatkaa eksymistä ja päädyimme Paviljonkiin seuraamaan, kuinka Velvetcut rokkaili itseään yleisön sydämiin. Synkähkön raskasta kitararockia soittava yhtye pyrkii yhdistämään suomalaisen melankolian amerikkalaiseen raskaampaan osastoon, joskin optimismia ja kauneutta pyritään annostelemaan kappaleiden mausteeksi. Vaikkei yleisö kovin monilukuinen ollutkaan, toimi hämärä paviljonki hyvin Velvetcutin Him -tyylisen setin areenana. Ei siis mitään aurinkoista fiilistelyä. Mielenkiintoinen tuttavuus. (IV)

Rasmuksella näyttää olevan kohtalona iltapäivän esiintyminen isoilla festareilla. Energinen show on kuitenkin yleensä herättänyt yleisön ja saanut sen mukaansa bailaamaan täysillä. Tänäkin vuonna porukkaa oli pakkautunut päälavan eteen tuhansittain, mutta meno ei ollut viime vuosien kaltaista. Rasmuksen laulaja Lauri joutuikin moneen kertaan kehottamaan festarikansaa jammaamaan mukana. Vähitellen tutut biisit saivat jengiin jonkun verran eloa ja viimeistään F-F-F-Falling -hitti sai sen hyppimään. Keikalla kuultiin kattavasti biisejä kaikilta levyiltä, niin vanhoja funk -jamitteluita kuin uudempaa rockimpaa menoakin sekä spesiaalina Björk-cover. Toinen erikoisuus oli ennakkoon järjestetty kilpailu, jonka voittaja pääsi esiintymään tälle Provinssin keikalle yhdessä Rasmuksen kanssa. (NK)

Odotukset olivat korkealla odotellessamme Walesin karvaisten poikien, Super Furry Animalsin keikkaa Saarilavan eturivissä. Eikä niitä odotuksia juuri tarvinnut katua, sillä miekkoset viihdyttivät innokasta yleisöä monipuolisella setillä. Stevie Wonder -henkisestä Juxtaposed -hitistä selleriheittelyineen ja John Lennon -vierailuineen siirryttiin melkoiseen ääni-iloitteluun. Yhtyeen laulaja, kapellimestari ja shown keskipiste Gruff Rhys johdatti karvaiset elukat lauantain hitiksi kohonneeseen esitykseen. Äänimaailmaan haettiin täydennystä jopa lasson tapaan pyöritettävästä muoviletkusta mikin päässä. (IV)

Biisimateriaali keskittyi vahvasti tuoreimpaan Rings Around The World-kiekkoon, jota en omaan saamattomuuteeni vedoten ole vielä hankkinut – tämän hyväntuulisen keikan myötä sekin nousi aivan ”must have”-listan kärkipäähän. Vaikka loppusetti tarjosikin vanhemmille faneille muutamia herkkupaloja, jäi hieman kaivelemaan mm. mainion Radiatorin totaalinen syrjiminen biisivalinnoissa. Mutta ei jaksa valittaa, henkilökohtaisesti Furryjen keikka taisi olla parasta tämän vuoden Provinssin antia. (JJ)

Hikisen Walesinkeikan jälkeen suuntasimme Paviljonkiin, jossa Black Audion äänimies Vesa ja pääasiallinen kitaristi Antti virittelivät yleisöä elektrokatkuiseen tunnelmaan. Alkufiilistelyjen jälkeen supershowmies Ville asteli lavalle ja mikin varteen. Yhtye aloitti rauhallisemmalla osastolla tyyliin Rock n’ Roll Egos, mutta tanssijalat ja lantio väännettiin tosissaan mutkalle vasta vauhdikkaamman osaston merkeissä. Elvis Callin’, Kalashnikov, tuore sinkkubiisi Louisiana ja Someone Else To Blame panivat yleisön mutkalle ja hien virtaamaan.

Ville riehui kuin piru olisi pöksyissä ja tunnelma oli katossa. Taaskaan ei yleisöä ollut mitenkään valtavasti, mutta sitäkin hikisempää ja vauhdikkaampaa menoa riitti. Ja eniten Walbulla, hullu se on! (IV)

Samaan aikaan toisaalla... Jari bongasi Hyvinkään puolilegendaarisen Rikkihappo Oy:n äitihahmo Katan ja suuntasi kohti White Roomia, jonka tunnelmasta vastasi Ultra Bran nokkamiehenä kunnostautunut Kerkko Koskinen. Vaikka Kerkon bändi aika hyvältä soundasikin, ei se liiemmin yleisöä jaksanut villitä. Aivan kuin puolet yleisöstä olisi odottanut että seuraavana biisinä tulee Sinä lähdit pois tai jokin muu UB:n megahiteistä. Ei tullut, mutta kyllä se Mayday yhä perkeleen hyvältä kuulostaa. Ei kun etiäpäin. (JJ)

Kwan oli loistava! White room hyppi ja pomppi, kun monipuolinen hiphop pauhasi. Iloinen meininki seurasi koko keikan ajan. Edelliskesältä hyvin tutuiksi tulleet Dynastyn biisit osoittivat taas tasonsa eikä tulevankaan levyn materiaalissa valittamista ollut. Kwanin solistit MC Mariko ja MC Tidjan ottivat muun bändin ohella yleisön mukaan loistavasti. Yhteys ja välittäminen kaikkien viihtyvyydestä tuntuivat olevan tärkeitä. Seitsenjäseninen orkesteri on saanut musiikkiinsa erilaisia sävyjä juuri laajalla instrumentaalisuudella ja kahden päälaulajan saumattomalla yhteistyöllä. Kwanin keikalta lauantai-illan vauhtimeno jatkui itsestäänselvästi. (NK)

Seuraavana Saarilavaa rymisteli naapurin pojat The Ark. Vaikka poikain Queen -henkinen poprock ei ehkä kaikkein sytyttävintä kamaa olekaan, niin voidaan puhua todellisesta showsta! Yhtyeen solistin Ola Salon karisma on uskomatonta luokkaa. Vaikka kaikkia rockesiintymisen kliseitä hyödynneteen, ne tehdään tyylillä. Kiipeillään rakenteissa, nahkaa on ja hörhelöitä. Arkki todistaa, ettei rockbändin tarvitse olla vihainen ollakseen uskottava. Kovasti Ola lupaili jäädä telttailemaan festarikansan seuraan ja eipä olisi ihme ollutkaan, vaikka valloittavasti hymyilevä miekkonen olisi joltain leirinuotiolta löytynytkin. Kirkuvia tyttöjä ja auringonpaistetta, yeah! (IV)

Täydellisestä tunnelmanvaihdoksesta voidaan rehellisesti puhua, päälava ja trashmetallin gurut Slayer!!! Erittäin vaikuttava, milteipä pelottavan korkea, kasa vahvistimia antoivat ennustettu tulevasta. Jo ensimmäiset tahdit puhdistivat korvia ja orjuutus alkoi! Vikkelät sormet ja helvetintulessa karkaistu raivo, siinäpä ne tärkeimmät. Sen verran seurattiin, että voi lapsille kertoa moisen nähneensä, ja sitten kohti saarilavaa. Kova valinta, Tulenkantajat vai YUP? Tällä kertaa Puoskarit voittivat. Voi olla, että mikä tahansa vähäänkään tunnettu yhtye olisi täyttänyt tuohon aikaan saarilavan edustan, mutta täynnä se todella oli. Ei silti, hyvän keikan Martikainen komppanioineen veti. Jotenkin ei vain jaksanut lämmetä meiningille, uupumusta vai liian monta nähtyä YUP -keikkaa? Välillä, etenkin uudemmissa ralleissa, yhtye kuulostaa miltei Värttinältä. Vanhempi kama puolestaan rokkaa, mutta aina samalla kaavalla. No, yleisö oli pähkinöinä, joten keikka ajoi tarkoituksensa. (IV)

Jos ei Slayer metallikansalle riittänyt, niin lisää oli päälavalla luvassa. Eli ehkä odotetuin esiintyjä festarikansan keskuudessa, saksalaisen marssimusiikin lipunkantaja Rammstein .

Walbun poistuttua kiireen vilkkaa paikalta, jäi Jokirinteen poika yksin fanaattisen Rammstein -sakin tykistökeskitykseen. Mikäs siellä ollessa, kehutut ja kohutut pyrotekniikka -systeemit ja yhtyeen uskomattoman tiivis yhteispeli saivat mielenkiinnon pysymään herpaantumattomana, vaikken bändin suureksi ystäväksi voikaan tunnustautua. Apokalyptisia tunnelmia hiponut show olisi taatusti saanut Elviksen ja Dannyn paskomaan housuihinsa – tässä illan viihdepläjäyksessä ei potpureita tai siirappisia balladeja tunnettu. Nahkaa, tulta, hikeä, visvaa ja öljyä sitäkin enemmän. Musiikki jäi näissä bakkanaaleissa hieman yllättäen sivuosaan, yleisön mielenkiinto oli vahvasti lisukkeissa ja jonkin suuren määrittelemättömän odotuksissa. Myös hyvin perisuomalaisesti toiveita katastrofista liikkui ilmoilla; räjähtäisipä tuo rumpali ilmaan oikeasti, mietti ääneen muutama kaikkeen turtunut sielu. Ketään ei toki kuollut, mutta melkein kaikkea muuta lavalla tapahtuikin (=lavastettu pahoinpitely, tulisotaa, hätäraketteja, vaahtosammuttimia, asbestitakkisia miehiä, sooloja palavilla instrumenteilla, saksalaista huumoria (?), tiedemiehiä, vesidemonstraatio mastuboinnista jne. ) Kyllä näillä rekvisiitoilla jo keskiluokan Hollywood -leffa tehtäisiin. Tämän seassa kuultiin lähes kaikki odotetuimmat kappaleet mm. Du Hast , Mutter, Sonne, Ich Will sekä viimeisenä Depeche Mode-cover Stripped. Että näin, siirretään tästä Walbuusalle. (JJ)

Mutterin kaikuessa taustalla Walbu kävi nuuskimassa Paviljongin menoa. Kovin paljon yleisöä ei Marylandin folk- ja progevaikutteinen rock onnistunut ryöstämään marssimusiikilta. Kauhistusta herätti kuitenkin yhtyeen eräiden jäsenten viikset, moiseen juttuun en kyllä lähde mukaan! Jostain kumman syystä en jaksanut Jättirobotin keikastakaan liiemmin innostua, joten seuraava kohde oli saarilavalla illan päättänyt The Beatnuts. New Yorkin oldskool räppiä tarjoillut poppoo otti yleisön ja löysiä lahkeita liehui lavan reunalta puiden suojiin asti. 3 MC:s and 1 DJ!, räppäävät beastieboysit ja sama päti rytmipähkinöihinkin. Scratchit sämpletaustaan ja energinen huudatusräp tippuivat hyvin, joskin fuck yeah, hell yeah –huudattaminen on vallan yliarvostettu bilenostatus. Hiphopin ystäville koko festarien kovinta antia. Jalat vei ja hiki kohosi. Lopuksi miekkoset pyysivät naisseuraa lavalle ja siellähän sitä peppua sitten heilutettiin. Aww yeah! (IV)

Melkoista urheilusuoritusta vastaavan Provinssi -lauantain jälkeen Jokirinne ja Valpasvuo hipsivät korvat soiden leirintäalueelle. Melkoinen päivä takana ja huipennus vasta tulossa. (IV)