07.08.2007
Lähes 80 albumia, kapinallisuus satiirin sekä epäsovinnaisten sävellysten muodossa. Maine musiikillisena nerona, uudistajana ja outolintuna. Nämä kaikki ovat liitettävissä amerikkalaiseen Frank Zappaan, kuin myös legendastatus vuoden 1993 syöpäkuoleman jälkeen. Jimi Hendrixistä lähtien Zapan vaikutus moderniin musiikkiin on kiistaton, johtuen lähinnä vain hänen kokeilunhalustaan. Siinä missä muut sävelsivät, sanoittivat, soittivat tai käyttivät instrumenttejaan konservatiivisesti, Zappa etsi aktiivisesti uusia tapoja tyydyttää loputonta luomisvimmaansa.
Barry Miles valottaa kirjassaan ansiokkaasti miten Zapasta tuli se Zappa jona me hänet tunnemme. Kuinka katoliset ja alati muuttavat vanhemmat vaikuttivat nuoren pojan maailmankatsomukseen. Miten ensikosketus rhythm ´n bluesiin 13-vuotiaana iski tajuntaan lähtemättömästi. Eikä vähäisimpänä miten lavastetuksi joutuminen ja seurannut lyhyt vankilatuomio 25-vuotiaana toivat mukanaan kyynisyyden ja epäluuloisuuden, joka kanavoitui satiirisina sanoituksina. Lukijan on helppoa ymmärtää personaallisuuden muokkautumisen "epäortodoksiseksi".
En voi silti välttyä tunteelta että Miles katsoo Zappaa liiaksi ylöspäin. Välistä lukeminen on kuin seuraisi vierestä kuinka "hissukka" katselee ihaillen toista henkilöä, joka on sanavalmis, haistattaa pitkät vallitseville auktoriteeteille ja kritisoi terävästi ympäristönsä epäkohtia. Miles on sitten se joka haluaisi olla samanlainen kapinallinen, mutta viimeinen rohkeus uupuu.
Kirja vaikuttaa ajoittain suuren fanin ylpeästi esittämältä hehkutukselta ja triviatiedolta elämäkerran muodossa. Vastapainona on kuitenkin paljon mielenkiintoista kerrottavaa, sekä viimeinen varsinainen luku, jossa eturauhassyöpä on todettu ja sen vaikutuksia kuvaillaan. Väsyvä Zappa yrittää tehdä niin paljon kuin ehtii ennen viikatemiehen väistämätöntä vierailua. Lukijakaan ei voi välttää herkistymistä.
Jos onnistuu sivuuttamaan fanittamisen on käsissä yksityiskohtainen ja tarkka kuvaus uljaita viiksiä kasvattaneesta muusikosta, jolla on patsas Vilnassa ja nimikkokatu Berliinissä, mutta joka ei kenties koskaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta kotimaassaan, ainakaan elinaikanaan. Suomennokseen on ympätty mukaan myös Esa Kuloniemen kirjoittama osio. Se valottaa Zapan suhdetta meikäläisiin ja kertoo muunmuassa sen miten Satumaa -tango päätyi lopulta Kulttuuritalon keikan settilistaan vuonna 1974.
Teksti: Tomas Ojapelto, kuva: Mark Estabrook
