27.07.2007
Billnäs/Karjaa
Facesin 10-vuotisjuhlafestivaalin ohjelmisto oli melkoisen monipuolinen. Ennakkoon kattauksesta nousi sellainen tuntuma, että tänä vuonna lavoilta löytyi etnisten ja reggae-juttujen ohella entistä enemmän pop-yhtyeitä - toki ei mitään keskitien poppia vaan haastavia ja järkevästi valittuja mielenkiintoisia nimiä Hypnomenistä Underwater Sleeping Societyyn. Sääennustukset eivät luvanneet kauhean hyvää. Sadetta ja pilvistä. Etenkin perjantaina tämä myös piti kutinsa, vettä tuli lähes koko ajan. Ei Billnäsissä silti mitään Roskilde-olosuhteita ollut, vaan musiikista pystyi nauttimaan myös ulkotiloissa.
Kuinka paljon voi kuuro mies saada irti musiikista? Jos kysytään Suomen ja maailman(?) ainoalta viittovalta räppäriltä Signmarkilta, niin vastaus on varmasti valtavasti. Signmarkin alias Marko Vuoriheimon levynikkari Kim Eiromalla ja Heikki Soinin perinteisemmällä mikkitaiteilulla varustettu setti, jota viittoen tulkittiin myös välispiikkien osalta, näytti alusta loppuun niin iloiselta ja maestro itse eli juttuaan täydellä kymmenellä tuhannella, että yleisö oli nopeasti myyty. Perusviittomia opittiin, biitit pistivät jalkaa liikkeelle ja hetkittäin todella raadolliset tarinat iskivät. Kyllä kuurot ovat yhtä lailla sorrettu kansanryhmä, joka on taistellut asemansa parantamiseksi, siinä missä mikä tahansa muu etninen ryhmä. Siitä ei vain hirveästi julkisuudessa pidetä ääntä.
Sinänsä Signmarkin musiikki ei ollut mitenkään ylivertaista muuhun tarjontaan verrattuna, jos kuunnellaan vain korvilla. Mutta koko homman kulttuurillinen arvo ja miehen itsensä palo touhuun ja tekemisen ilo nostivat sisälavan aloituskeikan perusjutun yläpuolelle. Pisti kyllä miettimään ja tarjosi myös hyvää viihdettä.
Hypnomenia ei ole tullut nähtyä aikoihin ja tihkusateessa soitettu ulkolavan keikka olikin erittäin hieno oivallus Facesin järjestäjiltä. Kosketin-rumpu-kaksikko Niemisen ja Litmasen jazz-projekti on tainnut viime vuosina viedä hiukan emobändinsä keikkamahdollisuuksia, mutta kyllä kaksikkoa on mukava nähdä myös Pekka Laineen ja kumppaneiden seurana. Erittäin groove ja mukavasti muriseva instrumentaali-surffailu pisti toden teolla jalkoja liikkeelle ja setissä oli luonnollisesti todellisia helmiä Watusi ´99:stä lähtien. Ei paljon vesisade menoa häirinnyt.
Vaikka portugalin ja venäjän kielet ovat molemmat melkoisen notkeita ja joidenkin korviin samankuuloisia, ei seuraavaa esiintyjää voinut sekoittaa mihinkään halpaan brassikopioon. Kyseessä oli nimittäin “aitoa“ sambaa ja salsaa suoraa Venäjän maalta eli Markscheider Kunst.
Torvisektion ja lyömäsoittajien komppaamana bändin keulakuva Sergei Yefremenko lateli venäjänkielisiä latinobiisejään toinen toisensa perään, mutta tarttuvien melodioiden ja loistavan yleistunnelman ansioista kielimuurista ei ollut tietoakaan. Joraus oli huipussaan ja mielenkiintoisinta oli seurata minkä latinorytmin bändi ottaa seuraavaksi käsittelyynsä. Illan aikana kuultiin nimittäin salsaa, sambaa, cha-cha-chata ja vikana biisinä rento swing. Rentous ja kiireettömyys olivat keikan avainsanoja eikä kappale Zumu-Zumukaan pitänyt tuttuun tapaan minkäänlaista kiirettä.
Facesin tummenevassa ulkoilmassa soitti Aiyekooto & His Afrobeat International joka paljastui n. 20 henkiseksi orkesteriksi. Lyömäsoittajat, komppaajat ja torvet kuulostivat hyvältä ja paikalle saavuttuani ilmassa oli jo todellisen soulgrooven merkit. Tilanne kehittyi lisää kun 4 taustalaulajaa sai tuekseen odotetun solistinsa. Ensimmäiset laiskat lauseet mitkä solisti päästi suustaan olivat kuitenkin melkoinen antikliimaksi. Täydellisen flegmaattinen ja väsynyt solisti ei saanut mitään eloa yleisöönsä. Lisäksi Aiyekooton kansainvälisen poppoon suurin synti tuli melko nopeasti tuskallisen selväksi. Hyvästä meiningistä huolimatta yhtye ei koskaan irronnut maasta. Ensimmäinen vaikutelma oli, että kyseessä on kovaa vauhtia rinnettä alas vierivä kivi joka kohta saavuttaa huipentumansa. Hieman enemmän seurattuani kävikin selväksi, että kyseessä on tasaisella maalla hitaasti eteenpäin rullaava pillerinpyörittäjä.
Tundramatiks on tänä kesänä pistänyt ainakin Ilosaaressa sen verran mukaansatempaavasti, että kolmikko oli ehdoton must myös Facesissa. Yllättävän paljon tuntui olevan teknisiä ongelmia setvittävänä ennen kuin Kotia kohti pärähti käyntiin. Tyynen parin biisin vahvistus oli tutusti mukana ja settilistakin tuntui olevan alkukeikan osalta ainakin melko samoilla linjoilla. Janne Masalinin akustinen kitara, harmonikka ja persoonallinen laulutyyli, Osku Laineen tymäkkä basso ja Ilja Juutilaisen polveileva ja tiukka rumpupaahto pistivät saliin todellisen meiningin, illan ensimmäinen todellinen tanssittaja. Kyllä edellä mainitutkin pistivät hyvin, mutta Tundralla oli jo sen verran tiheä väkimassa, että hiki lensi tosissaan.
Miksaajamiehen trumpettiosuudet, taitava yleisön huudatus, erittäin tarttuva biisimateriaali ja psykedeelis-henkinen voimatrippailu oli ilman muuta yksi perjantain kohokohtia. Toinen samanmoinen olikin heti perään samassa paikassa. Mutta ehti tuossa välissä käydä tarkkailemassa myös jonkin sortin progerockia soittaneen Maywellin kohtuullisen toimivan tuntuista happoilua Ravintolan puolella. Hetken aikaa toimintaa seurattua tuli oikeasti harmiteltua, ettei keikkaa nähnyt enempää. Paljon harmittavia missauksia, kertoo vain festivaalin kovasta musiikillisesta tasosta.
Suomen letkein ja ehkä myös paras ska-orkesteri The Valkyrians oli erittäin hyvä lopettaja ja sisätiloissa vallankin melkoisen riehakas tanssiakti. Valkyrian skasta I Don´t Wanna Go Homeen, viisikolla oli yleisö hyvin kädessä. Valkyyrit pistivät aika monta alan klassikkoa samaan keitokseen, joka on toki hyvää bilemeininkiä, mutta silti olisi mukava joskus tarkastaa, kuinka hyvin homma toimii pelkästään bändin omilla sävellyksillä. En usko että meininki hirveästi hiipuisi silti, sillä Valkyriansin omat hitit ovat myös pirun tykkejä. Ska-bilebändinäkin yhtye olisi loistava, sen takaa jo soiton monipuolisuus, meiningin yleinen rentous ja Angsterin valloittavan valoisa lavapersoona. Hienoo!
Jatka tästä lauantaihin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo ja Otto Kylmälä
