22.07.2007
Kirjurinluoto/Pori
Lauantain päättänyt Tuomo oli väärässä paikassa väärään aikaan, aivan kuten sunnuntain ensimmäinen Kirjurinluodolla esiintynyt yhtye, suomalaista soulia Tuomas Kailan johdolla esittänyt Huba. Se ja Tuomo olisivat ankeleetisti ansainneet paremmat esiintymisajat sekä jonkinlaisen niputtamisen.
Perinteisillä soul-tehoilla, Otis Redding –otteilla, ihanilla taustalaulajatar-luonnottarilla sekä takaa-ajofunkilla taitavasti pelannut Huba petrasi jatkuvasti kuin sika juoksuaan, lunastaen viimein paikkansa festivaaliesiintyjien parhaimmistossa. Odotin loppupuolella jo, milloin sähköjänismäinen Kaila repii naamansa, ja alta paljastuu musta mies. Ihailtavaa oli myös se, että hän ei edes yrittänyt peittää hengästymistään: näin lavalta välittyi hien myötä se, että siellä tehtiin duunia. Hyvää musiikkia kun on mahdoton tehdä ilman duunia, mikä on hyvä läksy idolseille. Mikäli esiintyjä ei saisi hiota ja vääntää, pääsisivät esiintyviksi artisteiksi vain maratoonarit ja laskuvarjojääkärit. Peloista pahin.
Pori Jazz 2007 tarjosi ihmisille valkoista suklaata tarttumatta halpahintaisiin bilebändeihin. Huba oli sellaisten yläpuolella. Se ei soittanut jazzia, mutta festivaaliorganisaatio teki hienon teon esitellessään ihmisille tämän mainion, kotimaisen artistin, josta harva oli kuullut ja jolla on potentiaalia vaikka millaiseksi ilmiöksi asti. Juuri tältä pohjalta pitää valita jazz-tapahtumaan esiintyjät jazzin ulkopuolelta.
Sunnuntain kruunasi The Johns. Lavalla oli vain kaksi ihmistä, kitaristilegenda John Scofield sekä hullu hammondistipianisti John Medeski. Skaala ulettui boogie-woogiesta silkkaan avantgardeen, ja jo ”Aas Weckström kysyy” –sketsien tunnarin mieleentuopa alku sai repeämään. Loistavuus ei silti perustunut tämänkaltaisiin tahattomuuksiin, vaan järjettömän laaja-alaiseen ilmaisuun. Suhteellisen vähillä ulkoisilla efekteillä saatiin koskettimista ja kepistä ääniä aivan toisesta maailmasta. Ne täyttivät tilan niin, ettei missään vaiheessa tullut mieleenkään haluta lisää soittajia lavalle.
The Johns osoitti hieman vääräksi väittämän, jonka mukaan nuotit saa miljoonaan erilaiseen järjestykseen. Oikeammin nuotit näyttää saavan miljardiin erilaiseen, ihanaan epäjärjestykseen! Kahden ihmisen häiriintynyt omakiva ei ole koskaan kuulostanut näin mielenkiintoiselta, tästä ei dada parane. Toimivaan, rikkeettömän tyylitietoiseen sillisalladiin kuului Mårtenson/Turhapuro –hammond-mielikuvia, stride-pianismia, urkujen käyttöä lyömäsoittimena: mikäli soitin oli vuokralla, mahtoi soittimen omistaja pureskella yleisön joukossa kynnen jos toisenkin! Hyvä veto oli esittää myös tuttua materiaalia, jotta yleisö saisi referenssiä johonkin ortodoksisempaan. Tällaisena ”soittokokeena” toimi Stevie Wonderin You Haven´t Seen Nothing, jonka kaikki olennainen pihvi oli blokattu kahdelle soittimelle.
Eihän tämä kaikkiin uponnut, kyseessä oli niinsanottu joko/tai –artisti, mikä tietenkin on ehdottomasti parempi kuin kolmen tähden pikkukiva. Tällainen rohkea, kokeileva maailma on kummallisen miehinen, mikseivät naiset soita koskaan näin? Miksi oboistiystäväni tyttökaveri lopetti seurustelun, kun mies alkoi soittaa kämpässä John Cagea? Onko tämä jokin vuosituhantinen geenijuttu? Takanamme eräs tyttö nurmikolla huusi encoretaputusten aikana ihan tosissaan, että lopettakaa nyt. Jazzin nimessä vain kiihdytimme aplodeja ja ajattelimme, että kärsi, bitch. Onhan se varmaan kieltämättä ihan hirveetä, että piknikki häiriintyy kahden tuhman sedän riitasointuisasta soitosta, jota kuunnellessa voi joutua käyttämään AIVOJA!
Ziggy Marley oli nostanut koloistaan maamme hyvinkäiden pilvipäät, ja ennen keikkaa oli mielessä Ilkka Valpasvuon viisaus ”Jos musiikkia joutuu kuuntelemaan tulpat korvissa, se on vain ja ainoastaan tyhmää”. Samalla periaatteella ”Jos musiikkia pystyy kuuntelemaan vain yrttien vaikutuksen alaisena, se on vain ja ainoastaan tyhmää”. Reggae-musiikille on kuitenkin vaikea, ellei mahdotonta olla vihainen. He, jotka ovat, lienevät heitä, jotka ampuvat pandoja ja väkisinmakaavat mangusteja aamupalaksi.
En omista kuin kaksi Trojan -cd-boksia, ja jamaikanhumpasta enemmän kiehtoo ska, joten lukeutunen asiaan perehtymättömien kastiin. Perustehoihin nojaava keikka esittäytyi tasaisena alusta loppuun, takapotkut olivat kohdallaan, eikä Marley olisi voinut olla Porissa yhtään oikeampana päivänä, oikeampaan aikaan. Ja tanssittavaksihan tämä musiikki on tarkoitettu. Kyllähän jämäkkä reggae pakottaa sheikkaamaan assia. Eturiveissä ei istuma-asentoisia puoluekokouksia pidelty, ja tunnelma/ilma oli muutenkin ns. jazz-tupakan sävyttämä.
Merkillepantavinta oli se, että Marleyn soiton yleisvolyymi oli yllättävän popilla tasolla, minkä myötä rekee oli hiukan turhan reteetä. Kerrankin pääsin käyttämään tuon idioottimaisen sanaleikin, joka on maannut pöytälaatikossani vuosikausia. Aivan perinteisillä linjoilla Bobinpoika ei siis liikkunut. Mutta kyllähän kaikki musiikin lajit saavat aina ajan ja tekijöiden vaihtumisen myötä uusia sävyjä, niin se homma menee. Eikä juniorimarley onneksi kuulostanut missään vaiheessa raskaalta, eli pahimmat ”ajan vaatimusten” sudenkuopat mies on välttänyt.
Rauhallisiin, savuisen tasaisiin tunnelmiin päättyi Kirjurinluodon tarjonta Pori Jazzeilla 2007. Marley antoi tällaiselle maallikolle melko tasapaksun vaikutelman parhailla aiemmilla keikoilla koettujen särmien ja rosoisuuksien jälkeen, mutta vastaavasti myös kirvoitti pohtimaan, että mikäli Jamaika-osaston friikkejä pitää (ja toki kannattaa) jatkossakin palvella, niin kiehtovan hämmentävä ja ehdottoman antoisa veto olisi tuoda lähivuosina Poriin täyskaheli Fishbone. Yhä soittavat, vink vink!
Loppuun vielä kantapään kautta opittuja käytännön Pori-vinkkejä heille, jotka tähän tapahtumaan jatkossa mielivät:
1) Ravitsemuksesta.
Tarjolla on monennäköistä paellaa, kiinalaista hound dogia ja karvakäsikebabia jokaisessa kadunkulmassa. Kannattaa kuitenkin olla terveen valikoiva. Mikäli ei halua syödä n. 34-50 euron gurmee- jazz-menua huippuravintola Buccossa ja törmätä Alexander Stubbiin, suosittelen ottamaan lähtökohdaksi Ojalan lihapiirakat torilla, porilaiset tai Antinkadun kebab-paikan, jossa on tarjolla hyvin segerstamiaanisia perhepizzoja. Kirjurilta ei kannata poistua ennen kuin on syönyt neulamuikut valkosipulikastikkeella (6 euroa / rove).
Oluen kanssa on vain yksi vaihtoehto: panimoravintola Hunter´s torin kupeessa. Viiteen euroon saa tuopillisen talon omaa, erinomaista Mufloni-olutta. Kahviloiden kohdalla on jonkinlainen kvaliteettidualiteetti Café Wikholmin ja Sarpin välillä. Ensinmainitussa ovat Suomen parhaat (ja ensimmäiset) paninit, patongit ja kakunpalat. Sarpin erikoisuutena ovat sammakkoleivos sekä todennäköisyys nähdä Eino Grön. Mikäli on mahdollista ajaa Reposaareen, sijaitsee siellä Suomen paras silakka-buffet –pöytä, jonka kokemisen jälkeen silakka ei ole enää sama!
2) Taksipolitiikasta.
Jazzien aikaan Porin molemmat taksit ovat ankarassa käytössä. Öisin tuhatpäinen puoli-ihmislauma himoaa pirssiä ja menee keskustaan muodostamaan satojen metrien taksijonoja, joissa pätevät villin lännen lait. Odottamisesta viisastuneet ihmiset jaksavat Kirjurilta tai LP-teltalta kuitenkin kävellä sillan yli, kääntyä oikealle, ja hiukan vielä Shellin ohi. Sen jälkeen vaihdetaan tien vastakkaiselle puolelle ja lähdetään tavoittelemaan lennosta kaupunkiin kohti suuntaavia, eli tietenkin tyhjiä takseja. Eduksi on vielä, mikäli ei näytä Jammu Siltavuorelta tai meri-porilaiselta.
Pori ei petä koskaan, kun siellä käy. Jokainen Porin-matka on seikkailu. Ensi vuonna aion ottaa selvää, että mikä hitto se Ulasoori on.
Vuoden 2007 Pori Jazzin laajaan torstai-raporttiin pääsee tästä. Keskimäärin nuorekkaampaan perjantaihin sukellat tästä ja lauantai löytyy täältä. Jollakin tasolla aiheeseen liittyvä sarjakuva löytyy tästä.
Teksti: Janne ”En Väkisinmakaa Mangusteja” Kuusinen, kuvat: Jouni Jyllinmaa ja www.porijazz.fi
