Pori Jazzin lauantai – eniten jazz

Koitti lauantai 21.7.2007, kolmas päivä, joka oli siihenastisista kirjurikinkereistä eniten jazz. Ensimmäisenä asialla oli kitaristi Kurt Rosenwinkel suomalaisvahvistuksineen. Jukka Eskola All Starsin rivistö oli niin pelottavan maineikasta, että lavalla seisoi tietotaitoa vähintään muutaman leonardon verran. Soitto on tiivistettävissä sanaan ”sävykäs”, mistä kertoo se, ettei alussa piano (soitin) oikein tahtonut kuulua, mutta piano (dynamiikan aste) erottui hienolla tavalla. Koossapitävänä, oraakkelimaisena voimana mainittakoon myös Rumpali Teppo Mäkynen, jonka tomeissa oli harmillisia äänentoisto-ongelmia.

No, pääasia, että idea tuli selväksi. Rosenwinkel on antaumuksellinen, kitaristinen elohiiri, jonka soitto on rauhaisaa, mutta tarvittaessa ryöpsähtelevää, niin kuin musiikin olla pitää. Hän harrastaa soittonsa päälle George Benson –tyyppistä falsetinomaista diipadääpä-laulua, mikä saattaa ensi alkuun tuoda tahattoman koomista mielikuvaa Kummelinsa nähneille.

The Bad Plus oli trio, josta olisi(n) halunnut pitää enämpi. Pianossa ja rummuissa oli molemmissa aggressiivisen peniksen oloinen kaveri, toisella parta, toisella silmälasit. Niitten keskellä puristuksessa oli basisti Rocky –t-paidassaan. Pianisti, trion puhemies Ethan Iverson viljeli niin uskomattoman kuivaa huumoria, että Euroopan Meteoalarmissa oltiin varmasti punaisen hälytyksen partaalla.

”Huumorimusiikki” ja ”Huumorijazz” ovat idioottimaisia termejä. Itse koen, että huumori – kuten myös seksi – on vain hieno lisätaso, jota ei pidä väkisin viljellä. Meininki oli nytkin nautittavaa, ja huumorin pallo oli kuulijalla, niin kuin kuuluikin. Rytmin käsittely oli kertakaikkisen saatananmoista, tyylit vaihtelivat zornimaisesti jopa tahdista toiseen, ja rumpali David Kingin hallittua, persoonallista mättämistä oli ilo katsella ja kuunnella. Käyttäisin ehkäpä termiä ”Anarko-jazz”, jonka joku muu on aivan varmasti jossain jo keksinyt.

Jälleen kerran meiltä löytyy omasta takaa vastaavaa irrottelua. Trio Töykeät, anyone? The Bad Plusin kohdalla oli ainakin tällä keikalla se ongelma, ettei hulvattomuus ja humorismi oikein missään vaiheessa saanut siipiä alleen: puuttui se jokin, joka olisi saanut kiljahtelemaan ja naurahtelemaan ilosta. Se jokin, jonka Iiro Rantala kollegoineen sai manifestoitua vuosi sitten. Silti: hyvä ja tervetullut esiintyjä oli tämä pahaplussa. Kyse on kuitenkin jazz-festareista jne jne.

Sitten. Brittiläinen AOR-mies Elvis Costello saapui lavalle, kohdallani mielenkiinto suuntautui kuitenniin New Orleansin funk-pappa Allen Toussaintiin, joka oli huolehtinut kappaleiden torvikkaista sovituksista. Hänen näkemisensä lavalla oli samanlainen, toki mieltävirkistävämpi tapaus kuin Sly Stonen. Hyvin lämmittävää oli se, että tässä projektissa on sovittajalle annettu hänen ansaitsemansa asema: etenkin kotoisessa Suomenmaassamme arraaja tupataan vaikenemaan olemattomiin, vaikka hän juuri on se todellinen midas, joka pystyy parhaimmillaan tekemään paskastakin kultaa.

Kokoonpano tarjosi hyvää perusmeininkiä, joka ei väkisin yrittänyt olla jazzia tai mitään muutakaan, mitä se ei ollut. Perusmeiningillä tarkoitetaan perustehoista juurimusiikin akselia, joka voi olla ameriikan radiotapettia, mutta myös The Blues Brothers Bandin tai The Commitmentsin kaltaisia hyvin taitavia porukoita. Perusteho taas tarkoittaa usein kolmea sointua. Costello hämmentää oikein hyvin amerikkalaisten omalla kotikentällä, itsekin tunnustan keikan alussa muistaneeni, että aiperhana, täähän olikin britti.

Olin kuulevinani hienoista löystymistä loppua kohden: ehkäpä ns. ”tiukkaa” olisi kannattanut ripotella hamaan loppuun saakka. Mutta tällaisenaankin setti riitti osoittamaan, että lavalla olivat rautaisat tekijämiehet. En teeskentele olevani Costello-expertti, mutta pitääkö olla lehmä, jotta voi arvioida maitoa? Vakuutti, ja sillä selvä!

Myös Steely Danin piilojazz on jäänyt omalla kohdallani hieman vähemmälle. Poliisisaattueessa keikalle kuskattujen Donald Fagenin ja Walter Beckerin luotsaama viilaajakokoonpano on saanut opetuslapsia sekä jazzareista että äänentoistoalan ihmisistä. Kun bändi oli viimeksi Helsingissä, kertoo perimätieto Anssi Nykäsen huudahtaneen yleisön joukosta, että ”Jos katto romahtaisi nyt, niin Suomeen jäisivät vain hanuristit!”

Täytyy myöntää, ettei tästä parivaljakko herkullistu, minkä todistaa jo herrojen CSI-rikossarjamainen promovalokuva. ”Tee itse paremmin perässä” –mittarilla tätä voi arvioida hyvin harva. Lavalla tusina ihmistä esitti aina taustalaulajattarien ulkonäköjä myöten huippuunsa hiottua fuusiomusiikkia. Fagen irrotteli alkupuolella melodikalla, ja herrojen ilmoitus siitä, että he nauttivat tästä keikasta, tuntui vilpittömältä. Steely Danin kulta-ajaksi mainitaan 70-luku. Sly Stonenkin kulta-aikaa oli 70-luku. Ensinmainittu veti täysillä huipputimmin setin, jälkeenmainittu ei ihan. Nämä festivaalit ovat antaneet meille arvokkaan opetuksen siitä, että mikäli ihminen osaa elää sitä hulttiomuusikon elämäänsä hallitusti ja maltilla, hän voi heittää uskottavaa ja nautittavaa keikkaa loppuunsa saakka. Huono elämä kannattaa elää hyvin.

Turnauskunto oli vähällä pettää illan LP-telttaosuudessa, koska jannesetä ei oikein tahtonut kuulua kohderyhmään. Tanssilattialle oli kokoontunut kosolti Von Hertzen Brothers –yhtyeen faneja, kuuntelemaan raskas- ja kovasointisen villikkotrion värkkäämää angstista äänipuuroa, joka johtuni myös äänentoistosta ja paikan ”akustiikasta”. 90-prosenttia nykymusiikista on niputettavissa omakeksimääni genreen ”kitaravallipaska”, ja nyt liikuttiin tällä itselleni niin vieraalla tontilla siinä määrin, ettei se palvele yhtään ketään, mikäli lähden leikkimään tämän musiikin asiantuntijaa. Parikymppisenä olisin varmasti tässä lähtenyt leimaamaan paikallaolleita faneja mielenterveydeltään epämääräisiksi, mutta onneksi olen jo kypsä kolmekakkonen, jonka elämässä on jo harmaasävyjäkin. Täten siis jättäydyn jääviyden hellään huomaan, ja samalla vakaasti uskon, että mediumista, johon kirjoitan, löytyy myös tämän kaltaisen musiikin expertti.

Mutta siinä mielessä vaadin respectiä, että olen selvinnyt kahdesta Blood, Sweat & Tearsin keikasta hengissä! Lähtökuopiltaan tämän 80-luvulta tutun yhtyeen musiikki on vaihtelevaa ja kiintoisaa. Liiankin kanssa LP-teltan tunnelmaa ajatellen, sillä bilemeininkiä syntyi rasittavan vähän syystä että moni kappale ei oikein tiennyt, mitä ne olisivat olleet. Perseen vipajamaan alkaminen vaatii alhaisiin vaistoihin vetoavaa matalataajuuksista jatkuvuutta! Lisäksi hehkutusta oli aivan liikaa: lopussa porukka ei varmaan enää jaksanut taputtaa, kun aina tuli se kymmenes ”viimeinen” sointu. En ole käsittänyt koskaan musiikkia, jonka kestosta puolet on loppumista. Onneksi ”Lopu nyt jo perkele” –manaukseni eivät kuuluneet siinä hälinässä. Tunnelmaa ei niinikään nostanut se, että väkijoukossa takanani jonkun sateenvarjon klunssi tuseerasi vähän väliä peräaukkoni seutuvaa: onneksi oli housut jalassa. Kyllä on kurja olla, kun sontikkaa tunkee rectumiin alinomaa! Olisin tietenkin halunnut siirtyä muualle, mutten jaksanut.

Kirjurilla sunnuntaina yhtyeen keikka sujui leppoisammin nurmikolla maatessa ja ihon palamista odotellessa. Setti kuulosti paremmalta varmaan teknisistäkin syistä, mutta sitä musiikille tarpeellista maagista imua ei vain oikein syntynyt, ajoittaisesta slappibassoilusta huolimatta. Kun ei muissa kappaleissa oikein tahdo olla tarttumapinta-alaa, niin ei tilannetta yhdellä Spinning Wheelillä korjata. Kuriositeetiksi jäi, mutta tulipahan nähtyä.

Tuomo (alias Tuomas Prättälä) sai kokea lauantain LP-teltan viimeisen esiintyjän kirousta. Harmillista oli katsella, kuinka upeasaundisen levyn vastikään julkaisseen, Curtis Mayfieldin ja Stevie Wonderin jalanjäljissä kulkevan kiippari-ihmeen yleisö alkoi tipahdella ja nukahdella. Osasyynä oli vallinneen vuorokaudenajan lisäksi varmasti myös miehen kompittomuuteen ja slowaripainotteisuuteen taipuvainen ohjelmisto. Pelkillä hienoilla soinnutuksilla ei kaljateltan väkeä vireessä pidetä, valitettavasti. Paikoitellen lähdettiin lentoon kahdeksan, ehkä jopa 16 tahdin verran, kunnes sitten palattiin viulukonefunk-linjalle.

Tuomon soisi kuitenkin ilman muuta jatkavan työtään maassamme mustanmusiikin hyväksi, sillä mies on täynnä sympatiaa ja ehkä hieman liiallistakin vaatimattomuutta. Tuomo tarjosi myös festivaalin parhaat spiikit, jotka eivät oikeastaan olleet spiikkejä, vaan semmoista hieman kömpelöä jutustelua yleisön kanssa, tyyliin mitäpäkuuluu. Mielestäni Tuomo on onnistunut jollain ihmellisellä ilveellä poimimaan huomiotaherättävän paljon juuri Mayfieldin ja Wonderin helmasyntejä, eli tietynlaista koukutonta leijumista. Toivoisin hänen pureutuvan siihen, mistä se ym. herrojen botno ja munakkuus syntyvät. Hänen ei tarvitse ”panna itseään likoon” luonteensa vastaisesti väkisin lavalla, mutta ehkäpä hän voisi panna itseään likoon kappaleisiinsa.

Hitsi: täydellinen paketti on niin lähellä! Odotan Tuomolta jatkoa todella innolla. Odottaessa kuuntelen hänen levyään, jonka musiikillinen arvo mitataan pitemmällä aikavälillä: toivottavasti huomaan kymmenen vuoden kuluttua olleeni väärässä, kun en varauksetta osallistunut siihen viidentähdensateeseen, mitä muut levyarvioijat ovat kilvan muodostaneet.

Takaisin perjantaihin tästä ja eteenpäin kohti savuista sunnuntaita tästä

Teksti: Janne ”Aggressiivinen Penis” Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi