ELOKUVA: Säestetyt mykkäelokuvaesitykset [Sodankylä]

Olen jo muutaman vuoden ajan ollut täysin mykkäelokuvaesitysten otteessa. Itselleni säestetyt mykkäelokuvanäytökset ovat nousseet suosikeiksi, koska niissä yhdistyy elokuva, musiikki ja parhaimmillaan teatteri. Niiden ”tässä-ja-nyt” –luonne luo tilanteeseen yleensä sähköisen ja vuorovaikutteisen ilmapiirin ja koko ajan on jotain seurattavaa.

Kesäkuussa järjestettävien, Sodankylän elokuvajuhlien kiistaton huippukohta on aina ollut säestetty mykkäelokuvanäytös. Tänä vuonna festivaalivieraille oli kuitenkin tarjolla herkuttelua kolmen näytöksen verran, joista jokaisen alusti tuttuun tapaan festivaalijohtaja, Peter von Bagh. Dziga Vertovin Yhdestoista vuosi, Harold Lloydin tähdittämä komediaklassikko Turvallisuus viimeiseksi ja King Vidorin Suuri paraati olivat kaikki suunnattomia yleisömenestyksiä, ollen kuitenkin toinen toistaan erilaisempia.

Mykkäelokuvaputki käynnistettiin festivaalin toisena päivänä Cleaning Womenin säestämällä näytöksellä. Siivoojanaiset oli tällä kertaa kutsuttu säestämään Dziga Vertov –klassikkoa, ”Yhdestoista vuosi” (Odinnadtsatyi, 1928). Yhtye ponnahti muutama vuosi takaperin myös elokuvaintoilijoiden tietoisuuteen heidän upealla versiollaan Sergei Eisensteinin, Panssarilaiva Potemkinista. Säestys oli sen verran suosittu, että se on sittemmin esitetty myös Tampereen lyhytelokuvajuhlilla ja Espoocinéssa.

Sodankylässä esitetty elokuva ei sinänsä lukeudu Vertovin vahvimpiin, joten musiikki pääsi näytöksessä hieman isompaan rooliin. Näytöksen aikana silmissäni vilisivät sosialistiset iskulauseet ja kansallista itsetuntoa kohottavat kuvat kun taas tärykalvoni paukutti samaa rytmiä kuin pesuvadista tehty bassorumpu. Siivoojanaisten industrialblues sopii todistetusti parhaiten neuvostoajan formalismiin, vaikken suuremmin kyseisestä esityksestä hurmioitunutkaan. Kuten Potemkinissa, niin myös Yhdennessätoista vuodessa Cleaning Womenin kaava oli muutaman perusosion kierrätys ja kehittely. Loppua kohden tämänkaltainen lähestyminen alkaa kuitenkin puuduttaa, koska lopputulos saattaa kuulostaa siltä, että elokuvaa vasten olisi vain laitettu mikä tahansa levy soimaan.

Perjantaina tunnelma nostettiin huippuunsa kutsuvieraiden ja tavallisten kulkijoiden täyteen ahtamassa elokuvateltassa. Teltassa esitettiin koomikko Harold Lloydin tunnetuin elokuva Turvallisuus viimeiseksi (Safety Last!, 1923). Fred C. Newmeyerin ja Sam Taylorin ohjaama komedia on jäänyt elämään ennen kaikkea Lloydin lopussa toteuttamista kiipeilykohtauksista, joissa hän muun muassa roikkuu valtavan kellotaulun viisareissa. Vaikka Lloyd onkin jäänyt suuren yleisön silmissä aikalaistensa kuten Chaplin, Keaton, Oliver & Hardy varjoon, ei se vähentänyt elokuvan tehoa pätkääkään - päinvastoin. Moni katsoja löysi miehen ja hänen komiikkansa ensimmäistä kertaa ja saattoi rakastua ikihyviksi. Suuri kunnia näytöksen menestyksestä kuuluu myös säestäjille.

Lloyd -elokuvan elävästä musiikista vastasi improvisoituihin mykkäelokuvasäestyksiin erikoistunut, viidestä huippumuusikosta koostuva Prima Vista Social Club. Ruoria käsitteli pianisti Neil Brand ja muuna miehistönä oli rummut, basso, kitara ja viulu. Kliseinen mielikuva mykkäkomedian säestyksestä olisi ärsyttävän kolkko ragtimepiano, mutta onneksi Prima Vista ei käynyt lähelläkään tuota kauhukuvaa. Jo ensimmäisten ruutujen aikana yhtye paljastui erinomaiseksi tangojazz –kvintetiksi.

Orkesteri piti yleisöä otteessaan, sen odottaessa jännityksellä mitä tapahtuisi seuraavaksi. Lloydin iätön komiikka ja yhtyeen loistava komppaus tekivät ilmapiiristä kihelmöivän jännittävän, vaikka lihaksia rentoutettiinkin aika-ajoin kunnon naurulla. Vaikka komiikka ja musiikki olivatkin käynyt eräänlaisen kasvojen kohotuksen, ei Prima Vista pelännyt hyödyntää myös ”kliseisiä” ratkaisuja ja hyväksi todettuja suosikkeja kuten negatiivisen käänteen korostamista mollivoittoisella marssilla. Päällimmäiseksi jäi hyvin yhdessä soittava orkesteri ja Lloydin komediaa täydellisesti vastaavaa ilottelua.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä elokuvajuhlilla näytettiin King Vidorin Suuri paraati (The Big Parade, 1925). Kaksituntinen sotaelokuva ei kerännyt samanlaista joukkoa kuin Lloydin kansannaurattaja, mutta se oli näytöksenä sitäkin suurempi.

Suuri paraati oli aikanaan yhdysvaltalaisohjaaja King Vidorin ensimmäinen suurmenestys. Elokuva kertoo kolmesta eritaustaisesta miehestä, jotka päätyvät Ensimmäisessä maailmansodassa samaan pataljoonaan. Vidorin loistavan ohjauksen alla muhii romanttinen komedia ja traaginen sodanvastainen elokuva, jotka kumma kyllä kulkevat varsin hyvin käsi kädessä. Vidorille tyypillisesti elokuvassa nähdään myös paljon elokuvallista arkkitehtuuria ja suuria tiloja, jotka ainakin mykkäelokuvien saralla hakevat päihittäjäänsä. Säestyksestä vastasi Prima Vistassa jo aiemmin nähty pianisti, Neil Brand.

Neil Brand ja elokuvajuhlat esittelivät niin sanotusti kolmannen säestäjäkategorian eli soolopianistin. Cleaning Womanin kaava on muutaman osion kierrätys kun taas Prima Vista lähestyi elokuvaa improvisaation kautta. Brand esitteli äärimmäisen pitkäjänteisesti elokuvaa vasten koreografioidun teoksen, ja koska kyseessä oli vain yksi muusikko oli tilaa varmasti myös improvisoinnille ja reagoinnille.

Mies antoi kaikkensa, ja jo pelkästään tuon esityksen johdosta hänet voi kohottaa entistäkin korkeammalle jalustalle. Harvoin näkee ja kuulee niin täyteläistä ja harkittua säestystä mitä Brand harjoitti. Mies otti kaikki säestyksen osa-alueet huomioon eikä yksikään valkokankaalla vilahtanut nyanssi livahtanut hänen ohitseen niin, etteikö hän olisi huomannut sitä.

Ensinnäkin rytmityksessä mies oli vertaansa vaille. Mies ei ottanut tempoa musiikilleen pelkästään leikkauksesta, vaan myös kankaalla esiintyvien ihmisten liikkeistä eli toisin sanoen musiikki oli täydellisessä synkronissa kaiken kanssa, aina. Tämän lisäksi hän otti kohtausten tunnelmat huomioon välillä rikkoen harmoniaan kontrapunktisella säestyksellä eivätkä suuremmatkaan teemat jääneet käsittelemättä. Mies jopa simuloi suuren taistelukohtauksen pommitulen hakkaamalla koskettimia ja vaihdellen volyymia, riippuen siitä näkyikö kankaalla räjähdyksiä vai ei. Hikeä tiputteleva Brand oli kaksituntisen session loputtua täysin hurmioituneessa tilassa. Ymmärrettävästi hän myös omien kumarrustensa lisäksi pyysi elokuvaa kumartamaan.

Säestyksessä on kaksi tähteä: säestäjä ja säestettävä. Molemmat ovat tasa-arvoisia. Kuten kolmesta esimerkistä tulee ilmi lähestymistapoja säestykseen on varmasti yhtä useita kuin on säestäjiäkin. Jos säestämään on valittu villi ja tai odottamaton yhtye, voi se auttaa esitystä, mutta kuten Neil Brand todisti, niin myös yksi ihminen riittää räjäyttämään yleisön katon läpi.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä