Accelerator

Accelerator-tapahtuma sai alkunsa vuonna 2000, on muuttanut muotoaan vuosien varrella ja tänä vuonna laajentunut ihan kolmipäiväiseksi festariksi. Torstaina 28. kesäkuuta pieni ryhmä bändeistä soitti Göteborgissa, perjantaina ja lauantaina taas suurin osa kavalkadia soitti 20 minuutin metromatkan päässä Tukholman keskustasta, paikalllisen yliopiston nurmikentällä. Vaikka suureksi harmikseni Cold War Kids peruutti esiintymisensä, niin muuten Accelerator osoittautui hyvin järjestetyksi ja tunnelmaltaan erittäin rennoksi festariksi. Festari-raporttini käsittelee ainoastaan perjantaita, jolloin isoimmat nimet esiintyivät.

Perjantain ensimmäisiä esiintyjiä oli New Jerseystä kotoisin oleva, varsin nyrjähtänyttä indie poppia tarjoileva Danielson. Väkisinkin porukan nuottitelineet, yhteinäiset ”hoitsu”-uniformut, nuorta Frank Blackkia muistuttavan laulaja Daniel Smithin falsetti ja iloinen, vekkuli musiikki saivat hymyn huulille. Bändi aktivoi onnistuneesti vielä vähäistä yleisöä mm. naputtelemaan sormillaan ja taputtamaan tahdissa, kun urut raikaisivat ja kellopelit kilisivät.

Siinä missä Danielson oli positiivinen yllätys, Loney, Dear taas oli pieni pettymys. Tämä siitä huolimatta, että arvelin etukäteen ison auringossa kylpevän ulkoilmalavan olevan väärä paikka näin kauniille ja herkälle musiikille. Sadepäivä ja klubi olisivat enemmäkin olleet oikea yhdistelmä. Lavalla meno oli hyvin anteeksipyytelevän passiivista ja pienieleistä, joka näkyi myös yleisössä. Ruotsalaiset tyytyivät lähinnä istumaan nurmikolla ja ottamaan aurinkoa. Eihän tämä mitään haara-asennossa paukuteltavaa heviä ole, mutta onneksi keikan puolivälissä sentään sielukkaan musiikkinsa näköinen laulaja Emil Svanängen lähti liikkeelle ja instrumentit kuten saksofoni toivat hommaan eloa. Erinomaiselta Sologne-levyltä kuultiin harmittavan vähän biisejä, mutta onneksi sentään mm. The City, The Airport. Kaiken kaikkiaan oli hienoa nähdä kuitenkin bändi livenä.

Yksi lavoista, Allhuset, sijaitsi täysin sisätiloissa ja tunnelma siellä oli luonnollisesti tiiviimpi. Siellä auringon vielä paistaessa alkoi soittamaan kuuden aikaan kanadalainen Tokyo Police Club, jolle The Strokes on selvästi ollut esikuvana. Muttä mitä hävittiin lyhyissä, ei niin omaperäisissä biiseissä, voitettiin lavaenergialla ja tiukalla yhteen soitolla. Se, jonka mielestä kosketinsoittaja ei voi kuin seisoa coolisti soittimiensa takana, kannattaa käydä ihmettelemässä tämän bändin Graham Wrightia. Hienoa nähdä tällaista nuoruuden intoa ja energiaa näiltä kundeilta.

Päälavan seuraava esiintyjä, ultra-trendikäs jenkkiryhmä The Gossip jäi sen sijaan näkemättä, paitsi pari viimeistä biisiä. En suuremmin bändistä ollut perustanut, mutta keikan loppu oli sen verran vakuuttava, että suosittelen tämän mahtavan bändin katsastamista, mikäli on mahdollisuus jossain nähdä. Pelkästään tämän sateenkaari-bändin laulaja, vähintäänkin hämmentävästi pukeutuva Beth Ditto upeine äänineen oli sellainen persoona, että alta pois. Bändin hittiin Standing In The Way Of Control saatiin livenä alkuperäistä hurjan paljon enemmän munaa. Jos pidät tästä bändistä, rakastat sitä livenä.

Jenkkinimet olivat pitkälti vetovastuussa perjantaina ja The Gossipin jälkeen oli vetovuorossa paljon hehkutettu Isis. Bändin soitto oli näin asialle vihkiytymättömälle taitavaa, monella tavalla mielenkiintoista, mutta niin aurinkoiselle kesäpäivällä vähän turhan ryppyotsaista ja huumorintajutonta. Bändi keskittyi soittamaan keskenään intsensiivisesti, jättäen vähemmälle huomiolle sellaiset epäolennaisuudet kuten yleisön huomioimisen tai vaikka mitä lavalla on päällä. No, musiikkihan se tietysti on pääasia ja faneille tämä tuntui riittävän hyvin. Hivenen raskaampi versio Toolista, kävi mielessä, kun tepastelin kohti päälavaa katsastamaan The Gossipin jo hehkuttamaa rock-bändiä.

Ennakko-odotukset olivat hurjat, mutta päälavalle seuraavana tepastellut nykiläisbändi ylitti ne sellaisella tavalla, ettei mikään sen jälkeen oikein tuntunut enää miltään. Jazzia, soulia, trip-hoppia, elektroa ja ties mitä musiikkiinsa sotkeva rockyhtye TV on the Radio räjäytti jokaisen asialle vihkiytyneen tajunnan. Hurjinta tässä lienee se, että täysillä musiikin vietäväksi antautuvaa laulaja Tunde Adebimpea lukuunottamatta bändin lavashow oli varsin vaisun näköistä, mutta siitä huolimatta laukaisi kuulijan suoraan toisiin universumeihin. Siellä tähtisumujen seassa sitten killuessa ei voinut muuta kuin nyökkäillä täysin musiikista juopuneena ja toivoa, ettei keikka loppuisi koskaan. Mukanaan vievän keikan aloitti unenomainen Young Liars. Tämän jälkeen kuultiin mm. kaappaava Dreams ja uusimman levyn aloittava, mahtavan anarkistinen I Was a Lover. Keikan päätti yllätyksettömästi bändin kovin sinkkubiisi Staring at the Sun, jonka aikana täytyi vain todeta, ettei tästä keikasta tule toipumaan koskaan. Näiden monilahjakkuuksien näkeminen oli yksinkertaisesti mahtava kokemus, aina loistavasta kitaristista David Andrew Sitekista lähtien. Tämä bändi pitää nähdä uudestaan!

Siinä missä TV On The Radion musiikki oli uraauurtavaa, niin seuraavana sisätiloissa soittanut, brooklynista asusteleva The Hold Steady oli taas niitä bändejä, joiden musiikki on miljoonaan kertaan kuultua perusrockia. Ei tätä välttämättä kotona hirveästi kuuntelisi, mutta pienessä sisätilassa näiden vanhojen pappojen musiikki toimi todella hyvin. Toimisi varmasti pienehkössä baarissa kuin unelma. Suurimpia syitä tähän on kuin suoraan Office-sarjasta karannut laulaja Craig Finn. Hän on tarinoineen ja olemuksineen niin aseistariisuvan sympaattinen, että pakkohan tästä on pitää. Bändi rakasti lavalla oloa ja se ei voinut olla välittymättä yleisöön. Häpeilemätöntä, hyvin soitettua kaljoittelumusaa.

Sitten olikin vuorossa päälavalla jenkkien listaykköseksi kivunnut rockbändi Modest Mouse. On hienoa ja omituista, kuinka tällainen kummajainen on päässyt niinkin suureen suosioon. Näin kärjistetysti voisi sanoa, että biisit koostuvat laulaja Isaac Brockin karjunnasta ja banjon rämpyttelystä, jota säestetään mm. sellolla, harmonikalla ja kieltämättä taitavalla Johnny Marrin kitaroinnilla. The Smithsista tuttu Marr tunteekin arvonsa. Siinä missä bändin muut jäsenet seisoskelevat niin maan pinnalla kuin mahdollista, niin jos Marr olisi nostanut leukaansa enää yhtään korkeammalle, olisi hän varmaan kaatunut perseelleen. Johny-boy piti myös pitkin keikkaa käsimerkein miksauspöydän takana seisoneet hyvin perillä siitä, miten hän halusi homman menevän. Eipä siinä mitään, sen verran hyvin herra soitti, että antaa mennä vaan. Tietty levyiltä bändille tunnusomainen herkkyys ei kuitenkaan livenä oikein välittynyt. Vaikka keikka oli kokonaisuutena aika rutiinilla vedetty, oli se viihdyttävää katsottavaa ja kun Float On soitettiin, oli allekirjoittanut jo täysin tyyvyväinen.

Seuraavaksi soittanut Cansei de Ser Sexy veti sitten viime näkemän taas riehakkaan keikan, jota ei keskinkertaiseksi voi haukkua. Kun bändi vetää aina näin lapsenomaisella innostuksella, antaa sille paljon anteeksi. Tosiasia kuitenkin on, että aikamoista hattaraahan bändin musa on ja sanoitukset välispiikkeineen joko naurattavat tai itkettävät. Itse tulin vain hyvälle tuulelle, kun laulaja Lovefoxxx esim. ennen viimeistä biisiä Let´s Make Love and Listen Death From Above ilmoitti, että let´s make babies! Valaistus teltassa oli näyttävää, kuten myös laulajan vaatteet ja kaikkea tuttua rekvisiittaa, kuten rantapalloja, lenteli yleisöön. Kuultiinpa yksi biisi uuttakin materiaalia, joka sinänsä ei mitään mullistavaa bändin repertuaariin tuonut, mutta toimi hyvin.

Tämän jälkeen olikin sitten vuorossa taas päälava ja Interpol. Ilta oli Interpolia varten mukavasti vaihtunut yöksi ja odotukset olivat kohonneet kaupungin valojen piilottamiin tähtiin saakka. Olisi kuitenkin pitänyt tajuta, ettei Interpolin kaltainen bändi välttämättä mikään vauhdikkain ja näyttävin bändi ole, jo pelkästään laulaja Paul Banksin hyvin aran ja sisäänpäinkääntyneen olemuksen takia. Eipä niitä välispiikkejä hirveästi kuulunutkaan ja aikamoista patsastelua keikka oli, mutta onneksi hyvistä biiseistä ei ollut pulaa. Heti toisena biisinä pärähti Obstacle 1, kolmas oli jo mahtava Narc ja vähän tämän jälkeen yleisöä hyppyytti aina yhtä hyvältä kuulostava Slow Hands.

Tämä nelikko tuhlasi menemään hyviä biisejä heti alusta lähtien. Viimeistään Evil paukahti suoraan takaraivoon ja tämän jälkeen keikka olikin jo läpihuutojuttu. Uudelta levyltä kuultiin The Heinrich Maneuver. Kaiken kaikkiaan pieni pettymys keikan loputtua jäi käteen, ei vähiten bändin passiivisuudesta johtuen. Kai sitä odotti elämää suurempaa keikkaa ja encorekin jäi vaisuksi. Pettymys oli kyllä osaltaan TV On The Radion syytä, mitäs vetivät niin huiman keikan.

Illan päätti australialainen The Presets, jonka musiikkia on mielenkiintoinen sekoitus poppia ja konemusiikkia. Bändi on selkeästi ottanut vaikutteita 80-luvun elokuvien musiikista ja mikäs siinä, kun debyyttialbuminsa julkaisseella kaksikolla on näin hyvin jo homma paketissa. Kaiken kaikkiaan ainakin perjantain osalta Accelerator oli todella miellyttävä kaupunkifestari. Hyviä esiintyjiä, hyvä meininki, sopivasti ihmisiä ja mukava nurmikenttä ilman mutaa.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen