17.06.2007
Törnävä/Seinäjoki
Provinssin viimeinen päivä toi tympeän uutisen kaikille Amy Winehousen ystäville. Festivaalin promoottori Juha Koivisto kertoi iltapäivällä tiedotustilaisuudessa, että kurkkukipuinen Winehouse joutuisi lääkärin määräyksestä jättämään Seinäjoen esiintymisen väliin. Olipa totuus sitten tämä tai toinen, pettymys kirpaisi. Ei varmasti vähiten neiti Winehousen takia lipun ostaneita.
Musiikillisesti sunnuntai päästiin aloittamaan takapotkuisella vaan ei -peroisella meiningillä kun Saarilavalle nousi kahdeltatoista ska-musiikin ilosanomaa levittävä The Valkyrians. Ja kas, näyttivät järjestäjät tilanneen paikalle myös auringon. Jo ennen keikkaa oli siis selvää, että meiningistä tulisi hikistä. Mitä se olikin; valkyyriat soittivat hyvän perussetin omine ja lainahitteineen, mutta ehdottomaksi huippukeikaksi tämän teki nimenomaan aika ja paikka.
Viimeisenä päivänä mieli oli kirkkaan vastaanottavaisessa tilassa, napsautettu asentoon ”Vielä kerran, pojat ja tytöt”, valmiina bailaamaan kun vielä oli mahdollista bailata. Siksi ei haitannut yhtään, että hiki kirposi jo noin toisen biisin aikana. Ja järjestysmiesten ystävällisesti aidan takaa tarjoilemien tuoppien sisällön saattoi kaataa sekä kurkkuun että niskaan. Koko keikka oli yhtä hikistä huippukohtaa: tuli omat biisit Valkyrian ska, Do You Really Wanna Know ja I Don´t Want to Go Home sekä lainat Hooligansista Conqueroriin. Loistavaa ja mahtavaa, vaikka Letku-Leroy ei kehoituksista huolimatta riisunut sitä paitaa yltään.
Rubik pääsi isolle lavalle – tai Isoon telttaan – kokeilemaan livesoundinsa suuruutta. Bändi on heittänyt loistavia keikkoja eikä nytkään ollut valittamisen aihetta, mutta yleisö tuntui olevan tsekkailumielellä Rubikin suhteen. Musiikkiahan se ei huononna, ja kyllähän City & The Streets ja muut ensilevyn kappaleet makeilta taas kuulostivat. Erityisesti viimeinen Bill Withers tuntui jälleen kerran järisyttävän isolta massiivisine riffeineen. Rubik pääsee vielä vaikka minne, ja mikäli bändi pelaa korttinsa oikein, tulee vielä tilanteita jolloin teltallinen ihmisiä laulaa ja hyppii bändin mukana.
I Was a Teenage Satan Worshipperin voisi kuvitella olevan kovin epäsopivaa musiikkia sunnuntai-iltapäivään, mutta onneksi asiantila todistettiin vääräksi. Nelihenkinen ryhmittymä puhalsi sopivasti henkeä puolittain teltan täyttäneeseen fanikatraaseensa ja esitti Bees & Honey -ep:n ja uuden Whatevernights-albumin tuotantoa varsin tasapuolisesti, tosin painottuen edellä mainittuun, todennäköisesti sen kappaleiden tuttuuden tähden. Entistä IWATSW:ia elektronisempi Whatevernights oli saanut keikkaversiona päälleen yllättävänkin kitaroista raskaan ulkokuoren, joka silti toimi ongelmitta.
Huomio: jos CMX:n Timo Rasio on Suomen vähiten tarpeettomasti liikkuva muusikko, entisten teinisaatananpalvojien Blackie Loveless koskettimien ääressä pääsee erittäin lähelle. Havaittavissa oli yksi ylimääräinen jalan liikahdus musiikin tahdissa ja kaksi heikkoa hymyä. Syy siihen miksi Blackien liikkumattomuuteen kiinnittää niin paljon huomiota on se, että se on kontrasti siihen kuinka koskettimet ovat täydellisen hallitseva elementti äänimaailmaa. Kitarat, bassot ja rummut ovat liha, mutta lelu-urkusoundi on bändin tukijalka, jota ilman yhtye olisi paljon vähemmän mielenkiintoinen. Muut jäsenet rokkasivat aivan käsittämättömällä sykkeellä ja tarjoilivat sitä mitä yleisö tulikin hakemaan: rytmiteltalle tutulla tavalla 45 minuuttia rytinää ilman encorea huippukohtinaan tutut suosikit Go Home Pandatron ja Candy Candy. Ei yllättävää, mutta toimivaa.
Jenkkilästä Seinäjoelle oli saapunut hardecoreporukka The Blood Brothers. Nyt oli loistava tilaisuus ottaa veriveljistä kaikki irti – vieläkin nimittäin harmittaa kaksi vuotta sitten juna-aikataulujen vuoksi kahteen katsottuun biisiin jäänyt yhtyeen Amsterdamin keikka. Yleisöä oli Saarilavan edustalle kertynyt sangen vähän, mutta ainakin osa katsojista oli sitäkin innokkaampia. Bändin piiskatessa saatiin aikaan kunnon pitti. Reunamilla mahtui tanssahtelemaan väljemmin. Kanssani jalkaa nostanut Desibelin herra toimitussihteeri Valpasvuo totesi yhtyeen olevan hardcoren The Ark. Mikä etten voisi allekirjoittaa moista väitettä. Ainakin The Blood Brothers on näyttävä ja poukkoileva orkesteri, sekä fyysisesti että musiikillisesti.
Laulajista toinen, Jordan Bliley on liikkuvampaa sorttia siinä missä Johnny Whitney ottaa iisimmin. Musiikki sitten sinkoileekin suuntaan jos toiseen, välillä rauhallisemmille vesille, välillä päistikkaa tyrskyihin. Hyvä keikka ja lämmin tuli tämänkin aikana.
Isoossa teltassa aloitteli kolmen maissa Magenta Skycode, Jori Sjöroosin toinen projektibändi PMMP:n lisäksi. Sanottakoon se lyhyesti ja ytimekkäästi: Kovasti levyllä suitsutettu Magenta ei ole festaribändi eikä sovellu ainakaan kovin isojen tilojen täyttämiseen. Ei vaikka olisi kuunnellut levyä jonkin verran ennen keikkaakin. Hyvin vajaalta näyttänyt Isoo teltta ei ottanut Sjöroosin äärimmäisen karismattomasti luotsaamaa joukkoa mitenkään erityisen railakkaasti vastaan, ja bändi ei antanut isompia aiheita suurempaan myötätuntoonkaan. Vakava suorailmeisyys lavalla ja etäisyys yleisöstä, joka korostuu ennestään kappaleiden aikuisrockilta haisevan junnaavuuden myötä, ei ole omiaan sytyttämään mitään riehakkuutta, erityisesti jos keikka kestää reilun tunnin, missä on ainakin 15 minuuttia liikaa.
Zanzibarin sunnuntai-iltapäivässä astui lavalle neljä konkarisoittajaa, jotka laulaja-kitaristi Petri Hannuksen mukaan olivat ”vielä pari vuotta sitten liian vanhoja näille festareille”. Loistavan albumin viime vuonna julkaissut Jolly Jumpers juurevine bluesrock-meininkeineen näytti närhenmunat useimmille nuoremmille bändeille asenteellaan, karismallaan ja mikä tärkeintä: soittotaidollaan. Jos tarkastellaan Jumpersin esitystä katsomosta käsin, ei varmasti millään keikalla ole ollut niin monipuolista yleisöä: ernujen ryhmiä, farkkutakkista rock-kansaa, rastatukkia ja jotain kovin epämääräistä joukkoa, jonka paikan selvittämiseen musiikin ja muodin maailmassa menisi hieman liian monta adjektiivia kuin on soveliasta.
Musiikin purevuus taas piilee sen maagisessa rytmikkyydessä: Jumpersien soundi haiskahtaa suokaasulle, hikisille otsille ja rasvaisille maissintähkille, mutta ei sorru kaavoihin, vaan hakee voimansa niin noisemaisista kiertoäänistä kuin progemaisiin ulottuvuuksiin menevistä rytmikkäistä rusahduksista, joita erityisesti encorena kuultu muutaman vuoden takainen Catskills Crash käytti oivaltavasti hyödyksi. Puiden keskellä sijaitseva Zanzibar oli bändille ideaali paikka esiintyä ja vaikka väljyys tuntui rytmikkään liikehdinnän osalta oikein mukavalta, olisi yhtyeelle toivonut vielä hieman enemmän yleisöä.
Provinssin saarilavan viikonlopun osalta päätti Grand Slam, Juice Leskisen legendaarinen yhtye, joka esitti mestarin töitä väsyneelle ja fiilistelevälle festarikansalle nokka- ja supliikkimiehenään Puntti Valtonen. On vaikeaa sanoa millaisen vaikutelman yhtye antoi. Tavallaan kyseessä oli mitä odotettiinkin: yhteislaulua juuri niiden klassisimpien Juice-biisien tahdissa sekä kovin Grand Slamille ominaisia välispiikkejä ja kommervenkkeja. Tavallaan nämä spiikit ja huumori-iskut tuntuivat väkinäiseltä yrittämiseltä olla pirteä ja pitää hauskaa ja katkoivat ikävästi mainiosti sovitettujen ja esitettyjen biisien kavalkaadia.
Yli tunnin setti tarjoili silti pääasiassa mitä odotettiinkin: Viidestoista yö, Syksyn sävel, Eesti ja monet muut raikasivat aivan entisenlaisina ja tunnistettavan kikkailemattomina versioina ja hieman vähemmän klassikkostatuksessa olevat, mutta oikeastaan juuri sen takia ilahduttavan mielenkiintoiset Syys, Mimosan hipiä ja Outoon valoon saivat myös soittovuoroa. Kaiken kaikkiaan Grand Slam tarjosi taustasävelet parhaimmillaan erinomaiselle nurmikolla istuskelu- ja juttelutuokiolle, musiikki kun ei vieläpä huutanut mitenkään erityisen lujaa. Mikäpä sen paremmin sopisi perinteisen suomalaisen kesäiseen ilmaan kuin Juicen tuttuakin tutumpi musiikki ja hyvä seura.
Provinssiviikonlopun päälavan viimeinen esiintyjä oli Yhdysvalloista asti paikalle raahautunut Scissor Sisters, discoa asenteella vetävä ryhmä. Yleensä pääesiintyjillä on ollut Provinssissa tapana kallistua rutiiniin ja tämä heijastui Scissor Sistersinkin esitykseen, mikä johtui myös osittain yleisön reaktiosta: Saksisiskokset eivät selkeästi olleet ihan niin iso nimi kuin mitä odotettiin. Tästä huolimatta silkka tilanteen aurinkoisuus sekä funk- ja rock-asenne, joka Scissorsien musiikista välittyi, riittivät mainiosti päälavan päättävän artistin tehtävän täyttämiseen ja varmasti tällä bändin levymyyntiäkin jossain määrin taas nostettiin.
Scissor Sisters on bändinä yksi suuri show, eikä tästä asenteesta tingitty lavallakaan. Camp-tyyli ärsyttäisi ehkä muuten, mutta koska kappaleet ovat niin vastustamattoman hyviä ja taidokkaasti toteutettja, tämän tyylin olemassaolo selkeyttää yhtyeen linjaa ja tekee vieläpä esitykset nautinnollisemmiksi seurata. Pahasuiset laulajat ja lavakoreografiat ketkutteluineen, telineissä kiipeilyineen ja gay-maailmoineen ovat sitä itseään: suurta viihdettä amerikkalaiseen malliin. Yllättävää kyllä keikka päättyikin sitten hieman kuin seinään, vaikka tietysti suurien hittien, Comfortably Numbin ja I Don´t Feel Like Dancingin esitys peräjälkeen tällaisesta jotain vihjailuja antoi. Toisaalta tämä encorettomuus tuntui vain virkistävältä, eikä turhaa keikan venyttämistä yli kaksituntiseksi puuduttavaksi jynkytykseksi päässyt tapahtumaan..
Provinssirock vuosimallia 2007 juhlittiin loistavassa säässä ja hyvissä tunnelmissa. Vaikka The View ja Amy Winehouse peruuttivatkin, nostivat muiden muassa Tori Amos, Patti Smith, Disco Ensemble ja Scissor Sisters festivaalin taiteellisen ja viihteellisen annin korkealle. Ensi vuonna onkin sitten juhlan paikka kun Törnävällä vietetään jo kolmattakymmentä Provinssia. Siihen asti mennään tämänvuotisilla muistoilla ja pari päivää kivistävillä jaloilla. Kiitos näistä juhlista, seinäjokinen kökkäporukka!
Teksti: Mikko Lamberg, Nelli Korpi, toimittaminen, teksti & kuvat: Tuomas Tiainen
