Provinssirock 2007, lauantai

Viime vuonna puolustusvoimat tarjoili iltapäivän auringossa paistattelevassa rytmiteltassa varusmiessoittokuntineen loistavaa lämmittelyä Marzi Nymanin antaumukselliselle neo-progelle, mutta tällä erää oli Marzin sijasta mukaan otettu soulmies Niko Ahvonen. Ratkaisussa oli tietty kuningasidean ydin, mutta toteutus ei valitettavasti onnistunut aivan toivotun lailla. Muutamat varusmiessoittokunnan ennen Ahvosen lavalle tuloa esittämät kappaleet toimivat mainiona lämmittelynä, mutta maestron itsensä astuttua lavalle tunnelma jähmettyi ja muuttui valitettavan epäkiinnostavaksi. Äkillinen tylsistyminen ei johtunut Ahvosen karismattomuudesta, mutta tämän kappalerepertuaarin keskittyminen lähinnä tämän omaan (todennäköisesti suurimmalle osalle yleisöstä tuntemattomaan) tuotantoon ei ollut mikään parhain idea.

Nymanin viimevuotinen keikka sisälsi mitä sopivimmassa määrin niin miehen omaa tuotantoa kuin kaikille tuttuja covereitakin. Ratkaisu oli toimiva ja sai reilusti yli tunnin pituisen keikan sisältöön aivan uutta värinää. Ahvosen tapauksessa kun on kuullut muutaman tämän oman biisin, on kuullut ne kaikki, erityisesti kun mies ei ole mikään sanoittajamestari ja suomen kielen taipuminen uskottavaksi souliksi on oikeasti vaikeaa. Niko Ahvosen kohtalona oli siis toimia parhaiten lähinnä nurmikolla istumisen mukavana taustamusiikkina – ei tietenkään mitenkään kauhean paha asia, mutta ei varmasti se syy miksi mies festareille kutsuttiin.

Isoon teltan ulkomaalaisen tanssiaktin asemaa sai yksin kantaa harteillaan iltapäivällä esiintynyt The Go! Team. Kuusihenkinen multi-instrumentalisteista koostuva yhtye ei varmasti ollut useimmille katsojille tuttu aiemmin. Huhut tiesivät kumminkin kertoa, että kyseessä on aivan erinomainen liveakti ja väite piti täysin paikkansa.

Indierock ja tanssittava pop löivät show´ssa erinomaisesti kättä päälle ja bändin jäsenten energisyys sekä monipuolisuus korostuivat jäsenten vaihtaessa soittimia keskenään rummuista koskettimiin ja kitaroihin ja rumpalinkin tullessa välillä laulamaan herkkää balladia muiden poistuessa hetkeksi lavalta. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli siis ihastuttavaa erilaisuutta ja ylpeilemätöntä kokeilevuutta hyvässä pop-hengessä, jonka olisi suonut jatkuvan vaikka tunninkin pidempään.

Tässä yhteydessä pitää mainita myös negatiivisempi seikka, joka ilmeni vuotena, jolloin Provinssi on tavallista enemmän naisartistien tai naisia kokoonpanossaan sisältävien bändien kansoittama: jos lavalla on nainen, tältä ilmeisesti jonkin suomalaisen humalaisen miehen logiikan mukaan pitää pyytää näyttämään tissit. Yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka kyseessä olisi ulkomainen akti ja mielellään vielä edessä seisovan korvan juureen samalla hönkien. Yleisen mielipiteen mukaan tämä on yleensä hauskaa kuin lobotomia.

Viime vuonna Zanzibarissa, tänä vuonna rytmiteltassa, ensi vuonna ehkä jossain muualla. Suosiotaan tasaisesti vuoden aikana entisestään kasvattanut Risto räjäytti jälleen kerran potin. Edellisvuoteen verrattuna esityksessä oli astetta enemmän jännittyneisyyden tuntua ja ei aivan samanlaista innostunutta riehakkuutta, mutta yleisö otti silti ilomielin vastaan kaiken tarjotun. Alussa kuultujen uuden hartaamman ja pidemmän biisin ja tutun Nina, olen palasina -kappaleen jälkeen tapahtui jotain, jota voisi kuvailla ilmauksella ”päättäväinen kaaos” Risto-fanaattisen yleisön lentäessä eteenpäin suljetussa tilassa viisi metriä ja Rakkauden rockin täyttäessä teltan.

Esityksiä saatiin kuulla tasaisesti kummaltakin albumilta (esimerkiksi Muistatko kun tanssittiin, Levy-yhtiön jätkät ja Unessa mies, valveilla nainen) ja vieläpä lastenlaulu-ep:ltä poimittu Känninen kotka ja hiirulainen. Yhteislaulu ja kaoottinen toisiin ihmisiin törmäily ei loppunut oikeastaan hetkeksikään ennen viimeisenä tullutta Pupu Tupunaa, joka päätti encorena bändi työrupeaman aivan liian aikaisin, mikä tuntui muutenkin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus rytmiteltassa tänä vuonna. Miinuksena keikasta voidaan mainita, että Riston musiikkiin vihkiytymätön ei välttämättä vielä keikankaan myötä ymmärrä yhtyeen suosiota ja tietty bändille omistautunut kannattajakunta saattaa vaikuttaa hieman liiankin fanaattiselta.

Yli kuusikymppinen hippipunkkirouva Patti Smith otti päälavan haltuunsa sekä luonnollisella karismallaan että vuosien kokemuksella. Sukupolvia yhdistänyt keikka alkoi Smithin omilla hiteillä, joista tunnetuimmat Because The Night ja Perfect Day keräsivät suurimmat aplodit. Kärsineen karhealla äänellä laulanut ja kitaraansa taidokkaasti käsitellyt Smith esiintyi miesmäisen jäykästi, mutta aidosti esittämättä ketään muuta kuin itseään. Muutamien biisien 60-lukulaiset soundit vaihtuivat nopeasti suoraviivaiseen rockiin. Smithin bändin omassa, Hanoi Rocksille omistetussa, kappaleessa kuultiin varsinaista tiukkarytmistä garagea.

Loppupuoli keikasta täytettiin jokaisen korvaan tuttujen biisien covereilla. Muun muassa Nirvanan Smells Like Teen Spirit, The Doorsin Soul Kitchen ja Lou Reedin Perfect Day saivat versionsa. Näitä vetoja ei kuitenkaan voi sanoa varsinaisesti onnistuneiksi tai alkuperäisiä millään tavalla uhkaaviksi. Yleisön kanssa kommunikointi jäi Patti Smithiltä vähäiseksi, vaikka hän levittikin luonnon rauhan sanomaa kertoillen Twin Peaksin tyyliin, ”Olette onnekkaita, kun teillä on näin paljon puita ympärillänne. Puut seuraavat teitä ja henget asuvat metsissä”.

PMMP on tänäkin kesänä varmasti työllistetyimpiä suomalaisia bändejä, mutta kummasti. Sotilaallisilla tahdeilla alkanut isoon teltan lauantain viimeinen keikka oli silkkaa yhteislaulua alusta loppuun, tosin yleisön osallistuminen meininkiin muuten oli hieman masentavan vaisuhkoa. Liekö tämä johtunut siitä, että PMMP:n ovat varmasti monet jo ainakin kerran eri yhteydessä nähneet, vai laulujen tuttuudesta kaikille – mutta vaara ja jännitys uupuivat. Tähän voi vaikuttaa myös kappaleiden liikakin tunnistettavuus: mitään erityisen rohkeita sovitusratkaisuja ei repertuaarista tunnu löytyvän, joten kappaleet kuulostavat toisinaan aivan yksi yhteen samanlaisilta kuin levyversioissa. Aina tämä ei tietysti ole huono asia ja Taiteilia -biisin aggressio saatiin toteutettua juuri niin kuin pitikin, kuten myös Kovemmat kädet -albumin nimikappaleen laita oli. Sen sijaan Päiväkoti ja muut vastaavat tutuimmat singlelohkaisut kaipaisivat hieman lisää lihaa luidensa ympärille.

Liika valittaminen sikseen jätettynä lavalla oli jälleen sitä tuttua räävitöntä ja yleisönsä tuntevaa ämmäenergiaa, joka pistää toivomaan, että yhtye jaksaa vielä riehua suomalaisessa musiikkikentässä mukana tulevinakin vuosina, eikä väsähdä muutaman albumin jälkeen, kuten oletettavissa muutamilla muilla uudemman polven musiikintekijöillä mahdollisesti on.

Yksi lauantain odotetuimpia akteja oli varmasti lämmittely-yritys nimeltä Velvet Revolver. Vaikka bändin oma materiaali ei vedä missään nimessä vertoja Guns n´ Rosesin tai Stone Temple Pilotsin biiseille, on rehellisyyden nimissä todettava, että pelkästään Slashin näkeminen on bändin tsekkaamisen arvoinen asia vaikkei musiikki ihan täysosumaa olisikaan. Velvet Revolver laittoi kuitenkin pystyyn varsin maukkaan rock-show´n soittaen niin omia kappaleitaan kuin emobändienkin tuotoksia. Vanhan narkin oloinen Scott Weiland jaksoi vääntelehtiä stagella kiitettävästi. Ja kun miestä on erikoisella lauluäänelläkin siunattu, kyllähän hemmosta näyttäisi Kivitemppelin kuljettajien jälkeenkin olevan vielä yhden bändin solistiksi.

Harmi vain, ettei bändi jaksanut viehättää täysillä mikäli biisit olivat jääneet kuuntelematta. Gunnari-vedot It´s So Easy ja Mr. Brownstone sekä temppelistyge Vasoline toimivat aiheeseen tarkemmin perehtymättömällekin. Yhteenvetona revolvereiden keikasta voisi todeta, että faneille loistavaa meininkiä, muille kivaa baarirokkausta lauantai-illan ratoksi.

Lapko on viime aikoina noussut varsin hienoon suosioon, ja mikäs on noustessa kun bändissä on kolme komeaa kaveria, tuima soundi ja liian suoria ratkaisuja välttelevät sovitukset. Ja hyvät biisit, ei kai sitä muuten pärjää. Lapko-aiheella varustettuja paitoja näki etenkin tyttöjen yllä sen verran paljon, että Ville Malja falsettikiekumisineen on tiukkoine farkkuineen on varmasti useamman naaraan päiväunivieraana. Mutta kyllä raavas mieskin Lapkosta diggaa, etenkin kun saa lavan vierustalla tanssahtaa hyvässä seurassa hyvän musiikin tahtiin. Ja riemastua Villen ja kumppaneiden energisestä meiningistä ja kikkailusta. Hyvä hyvä, hiki tuli katsomossakin! Ehkä tulevina vuosina isommalla lavalla?

Disco Ensemble on noussut upeasti tinkimättömällä asenteella ja lahjakkuudella sinne, minne on tyrkyllä useampikin yrittäjä - Provinssin päälavalle siis. Vaikka areena oli iso ja kenttä laakea, pistivät Ensemblen pojat pystyyn aikamoiset bakkanaalit. Hiekkakentällä kelpasi nostaa jalkaa helvetin hyvän musiikin tahtiin. Vanhojen tuttujen kappaleiden lomassa soitetut uudet biisit potkivat nekin väkeä liikkeelle, ja vaikka ilta oli viilentynyt yöksi jo aikoja sitten, vai hien pintaan varsin helposti.

Varsinaista sankarointia keikka ei ollut, vaan homma toimi klassisesti suurempana kuin osiensa summa. Ennen encorea kuultiin toki Jussi Ylikosken kitararunkkausta, joka kyllä oli monin verroin miellyttävämpää kuin jokunen tunti aiemmin todistettu Slashin vastaava sooloilu. Miikka Koivisto omisti ansaitusti yhden kappaleen Provinssin järjestäneille ihmisille. Hieno veto, ja erinomaista toimintaa järjestävältä taholta luottaa Disco Ensemblen vetovoimaan. Yhtye on kaiken suosionsa ehdottomasti ansainnut. Se on kaikkien voitto.

Lauantain rytmiteltassa päätti edellisvuoden tapaan yhdeltä alkanut tanssihumppahetki. Viime vuonna tanssikansan tarpeet tyydytti ska-ryhmittymä The Valkyrians ja tänä vuonna oli DJ Buñuelin, Palefacen ja kumppaneiden Fat Beat Soundsystemin vuoro hoitaa homma kotiin. Fat Beat pyöritti yleisöään nimensä mukaisesti hyvin läskeillä biiteillä ja rennoilla rytmeillä. Keikan seremoniamestareista ylimpänä toimi jo aiemmin päivällä päälavalla riehunut maestro Tommy Lindgren, joka hyppyytti ja ennen kaikkea loppua kohden juoksutti paitsi festarikansaa, myös lavalla riehuvia muusikoita ympäri maita ja mantuja. Kaiken kaikkiaan erinomainen lopetus illalle, jos ei oteta lukuun huviluvan aikaansaamaa encorettomuutta.

Teksti: Mikko Lamberg, Toimittaminen, teksti & kuvat: Tuomas Tiainen

Tästä vielä päätöspäivä sunnuntaihin.