02.06.2007
Barcelona/Espanja
Primaveran viimeinen päivä toisi lavoille jälleen kerran toinen toistaan nimekkäämpiä esiintyjiä. Valtaisasta esiintyjien tulvasta aiheutunut ähky uhkasi viedä terää diggailulta, mutta niin vain kolmannenkin rupeaman jaksoi taivaltaa läpi tai ainakin puoliväliin.
Ensimmäisenä oli tsekkaamisvuorossa aussibändi Architecture in Helsinki, jonka molemmat levyt ovat olleet suurkulutuksessa. Australian Hesan pikkuserkuthan ovat pitkäsoittomuodossa mainioita – ”liian poppia progeksi, liian progea popiksi”, kuten jossain olen kuullut tai lukenut sanottavan. Livenä vallattomuus toistui yleisesti ottaen melko hyvin. Vaikka yhtyeen materiaali on poukkoilevaa ja sivullisen korviin varmasti hankalaa, onnistui bändi saamaan aikaan hyvät bileet. Faneja oli selvästi liikenteessä, ainakin It´s 5:n ja Wishbone:n aikaansaamista huudoista päätellen. Uuttakin materiaalia esiteltiin, ja tällä kertaa melbournelaiset hiihtelevät suorempia latuja. Kappaleet tuntuivat nimenomaan enemmän oikeilta kappaleilta, ja kenties juuri sen vuoksi hieman tylsemmiltä.
Ja seuraavaksi jotain aivan muuta, aivan toiselta aikakaudelta. New Yorkin runoilija-muusikko, punkin esiäiti Patti Smith sai kunnian nousta Estrella Damm -lavalle nälkäisen yleisön eteen. Tai oikeastaan kunnia oli yleisön puolella, Pattin näkeminen kun ei mitään tavallisinta herkkua ole. Mieleen hiipi tässä vaiheessa viimevuotinen Lou Reed, joka onnistui lähinnä tylsistyttämään uneen. Eivät kai kaikki aikuiseksi (tai peräti vanhoiksi) kasvaneet rokkarit ole muuttuneet unettaviksi, haalistuneiksi varjokuviksi?
Pelko pois, Patti oli hyvässä vedossa. Vanhempaa materiaalia ja covereita esittänyt karismaattinen laulaja kuulosti siltä, miltä pitikin: elämää nähneeltä ja sen vuoksi rennosti vetävältä pitkän linjan artistilta. Näemmä rock-muusikko voi vanheta tyylikkäästikin, vaikka esittäisikin Nirvanaa. Patti onneksi hoiti Smells Like Teen Spiritin kotiin.
Pattin ja bändin rennonrokkaavan esityksen jälkeen oli syytä katsastaa, kuinka omasta työnäytteestään selviäisi The Good, the Bad & the Queen. No, miten kuten, sillä soitanto uhkasi mennä tylsäksi, ja menikin. Vaikka kuinka lavalla olivat Damon Albarn ja Paul Simonon, ei yhtye jaksanut innostaa kuin puolentoista kappaleen verran. Niinpä oli hyvä hetki siirtyä toisaalle seuraamaan, viehättäisikö Isis paremmin. Ja kyllä viehätti, huomattavasti paremmin. Yhtyeen raskas postrock sopi hämärtyvään Espanjan iltaan erinomaisesti kauempaakin kuunneltuna ja sai olon suorastaan raukeaksi.
Koska lento Suomeen lähtisi turhan aikaisin aamulla, aikaa oli enää yhteen keikkaan. Viimeinen tsekattu esitys oli kuitenkin laadultaan loistava: Sonic Youth soittamassa päälavalla Daydream Nationin alusta loppuun. Sekä festivaalirahvas että arvon arvostelijat olivat pähkinöinä, kun Thurston Moore ja kumppanit luukuttivat ilmoille tuplalevyn verran indierokin kaanonia.
Teen Age Riotista kolmiosaiseen Trilogyyn kuljettiin pitkin aikamoista kuningasten tietä. Käsittämättömästi erilaisia kitaravirityksiä, feedback-ujelluksia, raivoisaa temmellystä ja äkkiviisaita melodioita suorastaan pakahdutti varomattoman kuuntelijan.
Sonic Youthin seuraaminen oli hieno päätös festivaalille, vaikka bileet jatkuivatkin esimerkiksi Grizzly Bearin ja Wilcon merkeissä. Ei makeaa mahan täydeltä, ja fysiikan reaaliteetit uhkasivat käydä liiankin ilmeisiksi. Oli siis poistuttava alueelta; turhan aikaisin kenties, mutta ehdottomasti hyvillä mielin. Ensi vuonna uudestaan.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell
