01.06.2007
Barcelona/Espanja
Edellinen päivä ei tuntunut päässä vaan jaloissa. Kun oli päiväseltään kävellyt kaupungilla ostoksilla ja nähtävyyksiä tiiraamassa sekä illalla festarialueella talsinut ja seisoskellut enemmän kuin istunut, oli tunto jalkapohjissa sen mukainen. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, musadiggailusta maksava kroppa nimittäin. Vaikka levynhankkimissaldo näytti tässä vaiheessa jo noin viittätoista ja keikkojakin oli tullut tsekattua useampi veto, oli olo väsymyksestä ja lievästä musiikkiähkystä huolimatta vastaanottavainen, suorastaan ahnas. Lisää kaikkea minulle, olen Tuomas Suomesta, una cerveza por favor ja cuanto cuesta tämä seiskatuumainen tässä? Voiko musiikkia olla liikaakin?
Primaveran toisena päivänä ei edellisillan veroisia nimiä ollut tarjolla, mutta loistava indie-kattaus kuitenkin. Ensiksi oli hitaasti kiiruhdettava alueen laitamille ATP-lavan tuntumaan, jolle oli jo noussut Black Mountain. Periaatteessa hyvää junnausta tämä Vancouverista kotoisin oleva indiejytäpoppoo veivasi, mutta liekö ollut väsymys vaivana kun ei maistunut kovinkaan erikoiselta. Mutta tätähän se on festivaaleilla kiertäminen – suurin osa bändeistä menee ohi, joitakin näkee vilaukselta, toisia katselee haukotellen ja murto-osasta riehaantuu. Näin se menee ja näin sen kuuluukin mennä, se on festivaalien laki.
Kolahduksiakin tapahtui. Toisena orkkana reportterikaksikkomme yhytti Blonde Redheadin, jonka uutta albumia 23 on tullut allekirjoittaneiden taloudessa diggailtua viime aikoina enemmän kuin ahkerasti. Ja toimihan se hiisi vie livenäkin. Toki olisi ollut parempi, että keikka olisi ollut yöllä pimeän aikaan, mutta siltikin kuulas musiikki ja sävyisä esiintyminen olivat mannaa korville ja silmille. Erityisesti on syytä kehaista laulajien – ihana Kazu Makino ja charmikkaasti harmaantunut Amedeo Pace – hienoa suoritusta. Jos en olisi pitänyt yhtyeestä jo ennen keikkaa, olisin varmasti ollut vaikuttunut esityksen jälkeen.
Ja sitten The Fall! Jumalation sentään, nyt lähti! Musiikkia harrastaessa on monesti parasta huumetta se kutkuttava tunne, kun jää suu auki tuijottamaan lavalla mekkaloivaa porukkaa eikä ole uskoa kuuloelimiään tai silmiään. Näin tapahtui The Fallin parin ensi biisin aikana. Yhtye soitti tiukasti aivan loisteliasta postpunk-menoa ja pääjeppe Mark E. Smith hölisi päälle mitä herraa nyt huvitti. Kun alkushokista oli selvitty, kykeni fiilistelemään hienon musiikin ja omaehtoisen/omapäisen vokalisoinnin yhdistelmästä. Festivaalin isoimmilla silmäpusseilla varustettu Smith on jääräpäisesti tehnyt juttuaan jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan, ja saa minun puolestani jatkaa toisen mokoman, suorastaan vaadin sitä. Tästä lähtien luen itseni The Fallin kannattajiin.
Band of Horses oli sitä vastoin entuudestaan tuttu. Seattlelaisten pystyynkehuttu debyytti Everything All the Time soi levyltä kuulaasti, ja niin soi myös soitto ja laulu ihan oikeasti suoritettuna. Vaikka yhtyeen musiikki on hissuttelevampaa sortimenttia, livesoitossa oli voimaa. Jopa sen verran, että laulaja Ben Bridwell ei millään malttanut olla saamatta mikrofonistaan aikaan hirvittävää pauketta ja rätinää ihan vain silkalla läsnäolollaan. Laitteiston temppuilu sai aikaan aivan ihanan kollektiivisen humoristisen lämminhenkisen tunteen, jota sielukas indierock voimisti. Vaikka yhtyettä olisi helppo alentuvasti luonnehtia köyhän miehen My Morning Jacketiksi, tämän esityksen perusteella mestaruussarjaan ponkaisu ei ole aivan ilman ansioita saavutettu.
Festivaalin järjestelyitä ei voi kuin kehua, mutta selkeä moka oli tehty Modest Mousen sijoituksessa. Yhtye olisi ansainnut suuremman lavan, puhumattakaan yleisöstä, joka tungeksi klaustrofobisissa tunnelmissa ATP-lavan edustalla, sivustoilla, katsomossa ja mäenrinteillä. Musiikista nauttiminen ei ollut tungoksen vuoksi aivan täysipainoista, mutta silti oli upeaa nähdä juuri tämä yhtye livenä. Uusi levy We Were Dead before the Ship Even Sank ei ehkä ole aivan terävintä Mousea, mutta muutaman kuuntelukierroksen jälkeen erinomainen lätty. Luonnollisesti suurin osa kappaleista oli uudelta levyltä, eikä se näyttänyt haittaavan yleisöä. Esimerkiksi tanssipläjäys Dashboard oli porukan mieleen. Itseäni miellytti puolestaan rauhallisemmin mutta raskaammin jytäävä Spitting Venom, ehkä sen vuoksi ettei tanssille todellakaan ollut tilaa.
Vaikka ilta oli vielä nuori, oli väsymys sitä luokkaa ettei meinannut tolpillaan pysyä (Kroonista?). Siksi oli tehtävä ratkaisu ja lähdettävä nukkumaan. Jaksaisipa seurata esityksiä paremmin festivaalin viimeisenä päivänä, jolloin luvassa olisi taas vaikka mitä herkkua.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell
Tästä voit jatkaa suoraan lauantaihin.
