Estrella Damm Primavera Sound 07, torstai

Miltä kuulostaisi festivaali, joka täyttäisi seuraavat ehdot:

- Esiintyjälistassa on kymmenittäin mielenkiintoisia uusia nimiä ja relevantteja vanhempia tapauksia.
- Ei mutaliejua eikä epämukavaa telttamajoitusta.
- Ei umpikännisiä suomalaisia (ainoastaan umpikännisiä brittejä ja jenkkejä).
- Hyvä ilmasto.

Ainakin allekirjoittaneen mielestä visiteeraamisen arvoiselta. Kyseinen juhla on aivan oikeasti olemassa, Välimeren rantamilla Barcelonassa. Primavera Sound on yhtä kuin keskisuuri alue meren rannalla, useampi lava, sisäauditorio, levy- ja paitamyyntikojuja sekä luonnollisesti olut- ja ruokapisteitä. Jos lipunhintoja ja etenkään festivaalialueen ruoka- ja juomakustannuksia ei mieti, Primaverassa on kaikki, mitä indiediggari tarvitsee.

Musiikin suhteen kaikki ainakin on kunnossa, vähintään. The Smashing Pumpkins esiintyisi uudella kokoonpanolla pitkän tauon jälkeen, Comets on Fire, The Melvins, Slint ja Sonic Youth esittäisivät kukin yhden levyistään alusta loppuun ja The Buzzcocks ja The Fall lämmittelisivät muistoja. Lisäksi pari tukullista tuoreita indie-nimiä, lukemattomia tuntemattomampia pienyhtyeitä ja artisteja joita kaikkia yhdistää sana ”laatu”. Parempaa ei voine pyytää, tuskin saadakaan.

Bonuksena tietysti Katalonian upea pääkaupunki leveine bulevardeineen, kapeine kujineen, hienoine levykauppoineen, satoine ravintoloineen ja nähtävyyksineen, mikä tekee festivaalimatkasta lähinnä taivaallista. Turistina on mukava olla kaupunkilomalla, kun tietää ettei tarvitse myötähävetä geneeristä kansantanhuesitystä tai tekonauraa paikallisen ravintolan skandinaavien viihdyttämiseen erikoistuneen gigolon temppuiluille. Päivällä voi hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti levy- ja vaateostosten lomassa pari lasillista claraa (puolet olutta, puolet virvoitusjuomaa) ja odottaa illan koitoksia. Bändejä Primaverassa on sen verran paljon, ettei kaikkea ehdi millään näkemään. Eikä tästä ole syytä ahdistua, vaan ottaa ilo irti teemalla ”vähemmän on enemmän.”

Välimeren rannalla sijaitsevassa Parc del Forumissa järjestetyn festivaalin ensimmäinen täysosuma oli möykkämusiikin kulttikummajainen The Melvins, joka soitteli sludgeaan kokonaisen Houdini-albumillisen verran. Kahden rumpalin tukema musiikki oli raskasta ja omaehtoista junttaa, ja laulaja-kitaristi Buzz Orbornen tukkalaite oli festarin esiintyjäkaartin hienoin. Biiseistä ei ollut mitään hajua – tämäkin yhtye on yksi niitä ryhmiä, joihin on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa – mutta ensikertalaisellekin musiikki upposi. Liian helppoa ei Melvinien meno ollut, mutta kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvä alku juhlille.

Sitten olikin vuorossa itse Slint! Että piti päästä tämäkin vielä näkemään, melkein voi siirtyä eläkkeelle ja lopettaa musiikinkuuntelun. Koko Spiderland-levyn soittanut Slint oli jollain kumman keinolla houkuteltu Primaveraan keikalle, mikä tietysti diggareille maistui. Hiukan kummastunut oli olo seurata David Pajon ja kumppaneiden esitystä; vaikka tätä oli odottanut, ei voinut olla ajattelematta olisiko sittenkin ollut viisainta jättää ryhmää rockin kaanoniin ja historian hämäriin vellomaan. Joka tapauksessa, siinä he olivat, tavallisen näköisiä miehiä, pelkistettyä esitystä ja hienoa musiikkia. Spiderland ja esimerkiksi kappaleet Nosferaru Man ja Good Morning Captain ovat loistavia, ja kun täysikuu vielä möllötti pilvettömältä taivaalta, melkein olisi voinut nupissa posahtaa. Mutta ei kuitenkaan ihan. Tiedä häntä, kenties olisin toista mieltä jos olisin rynninyt eturiviin äänimassojen paremmin saavutettavaksi.

Päälavalla nähtiin Slintin jälkeen jotain poikkeuksellista ja ehdottoman odotettua. Vanha tuttu, The Smashing Pumpkins, palasi lavalle. Billy Corgan on koonnut yhtyeensä uudelleen, ryhtynyt levyntekoon ja kiertämiseen. Epäilevä Tuomas kysyy, onko tällainen toiminta relevanttia kun yhtye on kuopattu jo ja viimeiset kiertueet järjestetty? Mene ja tiedä, eikä sen niin väliäkään. Ainakaan Pumpkins ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään moista uudelleenlämmittelyä harrastanut orkesteri. Pääasiahan kuitenkin on, että soitto soi ja että luomisvimman tyydytettyään pääsee tuotoksiaan jakamaan myös elävälle yleisölle.

Ja niitähän jaettiin, uusiakin. Tuoreita biisejä kuultiin setissä yhteensä viisi, joista hankalin – ties kuinka monen minuutin mittainen, junnaava ja raskas United States – sai kunnian aloittaa. Tuiki tuntemattomasta materiaalista huolimatta olo oli enimmäkseen hyvä. Luonnollisesti toki vanhat Siamese Dreamiltä ja Mellon Collielta tutut hitit aiheuttivat eniten nostatusta yleisössä. The Smashing Pumpkinsin missaaminen on harmittanut vuosien ajan, mutta nyt bändi oli lavalla muutaman kymmenen metrin päässä ja soitti nopeatempoisen version Zerosta. Jumalauta, voiko yhdeksänkymmentäluvun nuori parempaa nostalgiahetkeä toivoa? Ihan kuin olisi ollut vuosi 1997 eikä 2007.

Billy Corgan oli lavalla suhteellisen nöyrää kaveria. Ja syystäkin: Zwan oli sittenkin vain ”ihan kiva” poppiporukka, sooloura lässähti pahemman kerran. Nyt Billy lunasti sen, mitä uhkaili chicagolaisessa sanomalehdessä julkaistulla koko sivun mainoksellaan joitain aikoja sitten. The Smashing Pumpkins on tullut takaisin, ja se on yhä Corganin bändi. Minne se menee ja millaiseksi sen tulevaisuus muodostuu, on vielä usvan peitossa. Odottakaamme jännityksellä, millaisiin satamiin kapteeni paattiaan luotsaa.

Nostalgiapläjäyksen jälkeen oli edessä siirtyminen pienemmän lavan tietämille, jolla aloittaisi Detroitista kotoisin oleva The White Stripes. Luonnollisesti sisaruksiksi esittäytyneet Jack ja Meg White tuuttasivat ja kurittivat soittimiaan, ensinmainittu myös äänielimiään. Tuttuja biisejä tarjoiltiin – tietysti Seven Nation Army, kantrihelmi Hotel Yorba sekä Doorbell – mutta mielenkiintoisemmiksi muodostuivat uudet kappaleet. Uusi materiaali tulevalta Icky Thump -levyltä kuulosti ensimmäisen kokemuksen perusteella varsin maukkaalta, joskin tarkempaa analyysiä on tähän hätään turha yrittää kasailla. Ainakin kantrin sävyjä kuullaan tulevaisuudessa. Loistava keikka joka tapauksessa.

Tässä vaiheessa uni painoi silmää ja päiväinen käveleminen kivisti jalkoja, joten oli siirtyminen odottamaan ilmaisbussia kuljettamaan väsyneet juhlijat Placa de Catalunyalle, josta oli suuntaaminen jalan majoituspaikkaan ja sitä myötä höyhensaarille. Matkalla festivaalialueelta ulos parempi puolisko ja yhteistyödokumentaattori tunnisti vielä läheisellä lavalla möykkäävän Justicen, joka kieltämättä kuulosti hyvälle, mutta ei niin hyvälle, etteikö uni olisi kiinnostanut enemmän. Päiviähän oli tässä vaiheessa vielä jäljellä kaksi.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell

Tästä voit jatkaa suoraan perjantaihin.