Sinkut – Kesäkuu 2007
Andy Lundström & the Radio: The Last Goodbye
Popcity Vaasa 2007
Vaasan popkenttä tuntuu nojaavan tukevaan kivijalkaan, jonka varaan rakentuu kelpo artisteja toisensa perään. Andy Lundström on selvästi tämän rakennelman tuote, ruotsalaisen popmentaliteetin sävyttämää amerikanmeininkiä. Sinkun iskuraitana toimiva The Last Goodbye, samoin kuin sitä seuraava U Can´t Bring Me Down, ovatkin edellä kuvatun kaltaisen laulaja-lauluntekijätradition puhdasverisiä edustajia. Kappaleet etenevät virtaviivaisen tyylikkäästi, toimivan sävellyksen ja monipolvisen sovituksen saattelemina. Edeltävä tuo sävyineen ja viipyilevine laulumelodioineen mieleen monet ison kitarasoundin Amerikan eläjät, vaikka pianovetoisia nyansseja onkin enemmän. Jälkimmäinen kappale puolestaan ammentaa positiivisen voimapopin ilmaisukeinoista. Kokonaisuus onkin periaatteessa erinomainen ja todella tyylikkään kuuloinen, mutta äänimaailmasta huokuu kenties kevyt liikatuottaminen tai ulkokohtainen muovisuus. Muuten kuitenkin erinomainen kaksibiisinen!
Ilmari Ivaska
Apples Of Idun: Pinch
Turkulainen
Apples Of Idun perustettiin kesällä 2004 vokalisti
Eetu Moision toimesta ja ryhmän debyyttilevy
Widow olikin vielä pitkälti Moision soolotyö. Sittemmin oikeaksi yhtyeeksi kasvanut nelikko on hionut tyyliään pari vuotta ja pian pitäisi koittaa seuraavan albumin aika, jota tämä kolmen biisin mittainen sinkku enteilee. Yhtye soittaa edelleen konevahvisteista industrial-elektrorokkia, joka on tunnelmiltaan ahdistunutta ja sävyiltään tummaa.
Ensimmäisenä kuultava nimibiisi on kääntynyt selkeimmin esikoisen suuntaan, germaanis-japanilaisen minimalismin nostaessa päätään siloiteltujen kromipintojen takaa. Lopun pakollinen kohotuskin toimii vaikka on ratkaisuna mitä ilmeisin.
I Don´t Belong vetää väen puolestaan tanssilattialle, kun voimakkaan rytmikuvion varaan perustuva tamppaus pääsee vain alkukiihdytyksestään toiseen vaiheeseen. Biisi eroaa selkeästi muusta tuotannosta, mutta saattaa hyvinkin olla mielenkiintoinen ja tutkimisen arvoinen suunta. Uudempi
Gary Numan tulee siivusta välittömästi mieleen, mikä ei ole negatiivinen asia. Ankkuriosuudelle varattu
Walls Around A Mind karkaa sekin vähän omaan suuntaansa, ollen kolmikon suorin siivu rokimmalla otteella. Hyvältä siis vaikuttaa tilanne ja tulevaa albumia odotellaan ainakin täällä päin jo kuumeisesti.
Mika Roth
Casual: Marketplace
Brittiläishenkistä tanssilattiaindietä tahkoava, pääkaupunkimme suunnalta ponnistava nelikko on pistänyt omakustanteisen sinkuran ulos. Aiemmin mielikuvituksellista rock´n dance indie roll-määritelmää itsestään tarjoillut
Casual onnistuu kahdella raidallaan hyvin. Hivenen kevyempi ja huomattavasti kepeämpi painos vaikkapa
brightboysta tai yhtä rullaavan iloisesti asiaa lähestyvä kuin
Traffic Island voisivat olla hyviä vertauksia, jos haluaa käyttää muita tuoreita kotimaisia alan miehiä. Sinne
Franz Ferdinandiin sun muihinhan nämäkin kaikki lopulta palaavat ja sitä kautta koko brittiläiseen kitarapop-perinteeseen.
Iskevyys on Casualilla kohtuullisesti hallussa. Toisaalta taas touhu ei silti hirveästi eroa saman asian äärellä puuhastelevien bändien sävyistä. Ihan hyviä ja innostavia kappaleita, eikä tämän skenen yrittäjiä taidan vieläkään olla Suomessa ihan hirveästi. Nimi muistiin!
Ilkka Valpasvuo
King Star: Ska-Bi-Doo
Espoosta ponnistava
King Star on perustettu jo vuonna 1998 ja se on ollut viime vuosina yksi Suomen tunnetuimpia ja parhaimpia demobändejä, mutta valitettavasti tämän esikoissinkun arviointi on vasta bändin ensikosketus Desibeliin. Trion biisejä on kuultu kahden eri hyväntekeväisyyskampanjan tunnuskappaleena, Intian kiertueella paikkaamassa peruuntunutta
Flaming Sideburnsia ja myös useat tv-ohjelmat soittavat bändin materiaalia taustanauhalla.
Sinkkubiisi
Ska-Bi-Doo on loistava kappale ja varsin mielenkiintoinen sekoitus eri musiikkityylejä. Melodiakulku on rockabilly-meininkiä, mutta se soitetaan kuin ska-kappale takapotkuineen ja bassokuvioineen päivineen. Kaikin puolin hienon ja omaperäisen kappaleen täydentää punkisti rävähtävä kertsi ja onnistuneesti vierailunsa suorittanut torvisektio. Reippaampi kakkosbiisi
All Systems GO! on tuttu parin vuoden takaiselta samannimiseltä demolta ja nyt se on äänitetty sekä miksattu parempaan kuosiin. Melko hyvä biisi sinänsä, mutta jää selkeästi varsinaisen sinkkubiisin varjoon. Täytyy sanoa, että bändillä olisi kyllä ollut pistää parempikin kipale Ska-Bi-Doon kaveriksi.
Se, että King Star on pyristellyt demotasolla jo yhdeksän vuotta, saattaa herättää joissain lähinnä sääliä, mutta todellisuudessa bändi on varsin potentiaalinen yksilö, jonka vuosi vuodelta tapahtuvaa kehitystä on ollut ilo seurata. Useita musiikkityylejä yhdistelevä musa erottuu massasta edukseen ja kun bändillä on
Bobby Niemisen kaltainen laulaja mikin varressa, niin odotan suurella mielenkiinnolla sitä joskus tulevaisuudessa ilmestyvää pitkäsoittoa.
Jarmo Panula
Manzana: Crippled Heart
TRC
Tamperelainen
Manzana aloittaa singlensä riffittelyllä josta tulee mieleen 2000-lukulainen
Ozzy. Sitten iskevät progesti soundaavat koskettimet ja lopulta
Piritan vakuuttavan vahva ääni. Kertosäe paahdetaan vastustamattomasti läpi ja näen jo kuinka hyvin tämä toimii keikoilla. Koukkuja on Crippled Heartissa melkeinpä joka kohdassa. Sinänsä ei mitään valittamista, kaikki palaset ovat kohdallaan ja homma toimii. Jokin viimeinen silaus puuttuu täydellisestä hittiaineksesta.
Tomas Ojapelto
Pulu: Kerrostalon ikkunassa
Popcity Vaasa 2007
Vaasalaisyhtye
Pulu teki kaksi demoa, ennen kuin sai mahdollisuuden tehdä singlen, kun Vaasa valittiin vuoden 2007 Popcityksi. Kerrostalon ikkunassa sisältää kaksi biisiä helposti kuunneltavaa, rokahtavaa kitarapoppia. Itse sinkkubiisi on kaunis ja hyvämelodinen rakkauslaulu, jonka vokalisti
Holger Nelin tulkitsee huomattavasti
Uniklubin
Jussia muistuttavalla äänellään. Kakkoskappale
Viimeinen tanssi on ensimmäistä heikompi, mutta tyyliltään hyvin samantapainen. Koko paketista voi sanoa, että ei suurempia vikoja, mutta ei tunnu muutenkaan juuri missään. Tälläistä ihmissuhteista kertovaa poppirokkikamaa on liikkeellä kohtuullisen paljon, eikä Pulu tuo genreen mitään omaa. Nelin on hyvä laulaja, mutta soittaa ja säveltää tätä osaisi kuka tahansa kitaran tunteva henkilö, joten ehkä vähän haastavammalle ja vähemmän peruskaavoja noudattavalle linjalle kannattaisi suunnata. Nyt on turhan perushuttua.
Jarmo Panula
The Duke: This Is Not The End
Popcity Vaasa 2007
The Duke mainitsee vaikuttajikseen monia länsimaisen popmusiikin lähihistorian kuuluisuuksia
Queenista
Genesikseen ja
Jeff Buckleyyn. Omintakeisiin ja äärimmäisen tunnistettaviin esikuviinsa verrattuna bändi on kuitenkin hyvin perinteisen jenkkirockin sävymaailmassa. This Is Not the End soi kaihoisasti luottaen klassiseen säkeistön ja kerron väliseen kuvio–tuuttaus-vaihteluun. C-osassa nousevat enkelimäiset falsettijaksot kuitenkin nostavat aavistuksen mitäänsanomattoman biisin profiilia selvästi.
Ilmari Ivaska
The Indigo: Zodiac Skylight
Jyväskylästä lähtöisin oleva
The Indigo on saanut Desibelin palautetta jo kolmelta aiemmalta äänitteeltään. Niinpä ilmavaa poprockia pienesti mahtipontisella rock-sävykkyydellä esittävä viisikko on tullut nähtyä jatkuvasti kehittyvällä aikajanalla. Kahden kappaleen Zodiac Skylight alkaakin olla jo melkoisen kypsä annos bändin kasarikuulasta kosketinmaailmaa ja hitusen tiluttelevaa kitarointia rullaavaan poppiin yhdistelevää musiikkia.
Janne Siekkisen laulutulkinta on myös kehittynyt, vaikkei vieläkään oikein nappaa niskakarvoista. Nimibiisillä mollisävyinen rullaavuus saa mukavasti lisämakua alun miltei hilpeistä koskettimista. Muutenkin kuulaus ei ole kauhean puuduttavaa, vaan saa hyvän vastapainon reippaasta tahdinpidosta ja kohtuullisen positiivisesti rullaavasta meiningistä. Kakkosbiisi ei rullaa ihan samalla tavalla, muttei sekään ole ihan heikko b-puoli.
Ilkka Valpasvuo
White Flame: Kill The Radio
Jony iskee lattiatomiin biittiä,
Sammye ja
Anthon aloittavat kielisahauksen ja
Vince laskee kokonaisuuden päälle axlrosemaisen huutonsa. Biisi on
White Flamen Kill the Radio ja ällökorneista taiteilijanimistään huolimatta, nelikolla on homma kasassa. B-puoli,
Your Joint Tonight rullaa eteenpäin edelleen samalla raskaudella, mutta sekoittaen mukaan lieviä funk-vaikutteita à la
Pantera. Kaiken kaikkiaan poikien paketti on todella timmissä kunnossa. Laulaja Vincen astellessa
Steven Tylerin ja
David Lee Rothin jalanjäljillä mieleen tulee pakostakin viimeksi mainitun laulajan taustabändi, jossa rytmiä ja kieliä takoi virtuoosimainen kolmikko. White Flamella ei välttämättä ole vielä samaa taituruutta, mutta meininki on samaa kuin Rothin,
Vain,
Bissonetten ja
Sheehanin eli melkoisen kiitettävää.
Otto Kylmälä
Lukukertoja: 8581
