14.06.2007
Paras musiikkikirjoitus on sellainen, joka innostaa ja johon tulee palattua vuosien varrella monta kertaa. Itselleni tällainen artikkeli on ollut Jussi Niemen arvio Bruce Springsteenin Tukholman-keikasta vuodelta 1976. Niemen teksti teki keikasta jotain maagista. Tietoisuus siitä, että kyseinen artisti ja hänen taustabändinsä eivät tulisi ikinä olemaan kaikkensa antava, aloitteleva soulrockpumppu, pisti arvostamaan tuota silminnäkijälausuntoa vieläkin enemmän.
Suomalaisen musiikkikirjoittamisen jokapaikanhöylä ja Aku Ankan –avustaja, Jukka Lindfors on koonnut harvinaislaatuisen katsauksen suomalaisiin musiikkiteksteihin. Lindforsin haaliman Pakko vatkaa –kirjan aineisto käsittää innostavia tekstejä laidasta laitaan. Kiitettävää onkin, että erilaiset kirjoitustyylit eivät ole joutuneet syrjinnän kohteeksi. Kirja on tekstien puolesta laaja ja kattava, marginaali-ilmiöistä valtavirtaan, eikä kirjasta voi muutenkaan kauhean paljon pahaa sanaa sanoa.
Kirja on jaettu musiikkikirjoittamisen eri osa-alueisiin ja huomiota saavat media-artikkelit, livearviot, levyjen kansitekstit, suurille tähdille kirjoitetut rakkausoodit, syvemmälle musiikin estetiikkaan luotaavat analyysit ja poliittissävytteiset tekstit. Parhaimmaksi osioksi kohoaa varmaankin Halaistut sanat, joka käsittää kysymys-vastaus-tyyppisiä vuoropuheluita toimittajien ja muusikoiden kesken. Teksteistä pystyy konkreettisesti näkemään tuon silottelemattoman tilanteen kulun ja heidän inhimilliset piirteensä. Yksittäisiä tekstejä olisi turha ryhtyä luettelemaan, koska lista muistuttaisi vain kirjan sisällysluetteloa.
Yhtenä valintaperusteena kirjan teksteille oli niiden tunnepitoisuus, koska useammin suomalainen poptoimittaminen on joutunut toimimaan tiedottamisen asemasta. Tämä näkyy selkeinten muutamissa 70-luvun teksteissä, joissa on mainittu suluissa levy-yhtiöitä ja albumien sarjanumeroita. Kiva tietää, mutta onneksi tuo piirre on jo karsiutunut nykypäivän lehdistä. Nykyään voi keskittyä pelkkään asiaan eli musiikkiin, ja sitä kirjan tekstit tekevät, jokainen omalla tavallaan.
Tämän tekstirykelmän innostamana voi Suomikin vihdoin siirtyä kokonaisvaltaisemmin mielenkiintoisen rockjournalismin pariin, eikä sen tarvitse enää murjottaa Frank Zappan legendaarisen lausunnon varjossa, joka kuluu kutakuinkin näin: ”Rockjournalismi on sitä, että ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa, tekevät haastatteluja ihmisistä, jotka eivät osaa puhua, niille, jotka eivät osaa lukea”. Huomio on suurelta osin paikkansa pitävä, mutta myös melkoinen lannistaja. Kirjan kokoelma kuitenkin osoittaa, että Suomessakin pystytään parempaan ja innovatiivisempaan musiikkijournalismiin.
Tämän kirjoituskokoelman pariin tulee palattua varmasti monta kertaa tulevina vuosina, jo pelkästään sen takia, että siinä ihmiset jotka osaavat kirjoittaa tekevät juttuja niille, jotka osaavat lukea. Haastateltavien kyvykkyydestä puhua, en tosin mene takuuseen.
Otto Kylmälä
