01.06.2007
Maksim/Salo
Kevätkauden yhdeksäs, ja tällä erää samalla myös viimeinen band-maraton vietettiin sangen kesäisissä tunnelmissa. Helleraja oli rikkoutunut jo useampaan otteeseen viikolla, eikä perjantaitakaan voinut sanoa mitenkään viileäksi päiväksi. Lämpöä siis piisasi lauteilla, minkä orkesteritkin tulivat yksi toisensa jälkeen huomaamaan.
Alustavan aikataulun mukaan soiton piti alkaa jo varttia vaille seitsemän, mutta saapuessani paikalle hyvissä ajoin – eli viittä minuuttia aiemmin – ensimmäisen ryhmän soundcheck oli vielä pahasti kesken. Seuraavat parikymmentä minuuttia kuluivatkin vielä äänten hinkkaamiseen, ennen kuin turkulainen Velvet Rose aloitti vasta oman osuutensa.
Vuonna 2000 ensimmäiset biisinsä työstänyt yhtye heitti keikkansa Maksimissa viisimiehisenä ilman kosketinsoittajaa, minkä johdosta kiipparin vakanssia hoitivat vuorotellen vokalisti sekä toinen kitaristi. Tiedä sitten missä oli vika, mutta etenkin alkukeikasta Velvet Rosen soitossa ja soundeissa tuntui olevan jatkuvasti jotain pielessä. Pikkuhiljaa rokkia, kevytpunkkia sekä popahtavaa kimalleheviä yhdistelevä rätke lähti kuitenkin terävöitymään ja setin jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin jo pari hanakasti tarttuvaa ralliakin. Yleisöä ei ollut paikalla tässä vaiheessa paljoakaan ja kun yhtye esiintyi vielä todella staattisesti, jäivät vauhti ja vaaralliset tilanteet puuttumaan tällä kertaa turkulaisten rokkirakettirallista. Eväitä tuntuisi olevan, mutta niitä ei vain kyetty hyödyntämään kunnolla.
Seuraavaksi esiintynyt Miehuuskoe on yhtye, josta ei löytynyt ennakkoon, eikä sen puoleen jälkikäteenkään, mitään tietoa. Mistä ryhmä sitten olikaan saapunut paikalle, oli se tuonut muassaan hyvän lauman faneja. Tunnelma lähtikin tiivistymään oitis aivan eri tavalla ryhmän astuessa estradille, ja kun sounditkin pelittivät heti ensimmäisestä sekunnista lähtien, oli kasassa kaikin puolin onnistunut keikka.
Nelihenkinen Miehuuskoe soitti pääosin iloista popahtavaa rokkia, joka kaikessa suoruudessaan eksyi sentään vähän väliä mutkikkaammillekin poluille. Esiintymiskieli oli luonnollisesti suomi ja lyriikoissa käytiin läpi vähän muutakin, kuin pelkästään niitä iänikuisia parisuhdeongelmia. Tyylillisesti bändi sijoittui erikoiseen kohtaan musiikillista karttaa, sillä sen musiikista saattoi tulla yhtäaikaa mieleen niin Kingston Wall kuin Sir Elwoodin Hiljaiset Väritkin. Onnistunut keikka sai ansaitsemansa kruunun perinpohjaisesta bändiesittelystä, minkä jälkeen oli aikaa enää yhdelle biisille.
Miehuuskokeen jälkeen lauteille piti nousta Kanava-nimisen orkesterin, mutta kun bändiä ei kuulunut eikä näkynyt, olikin ohjelmassa seuraavaksi tunnin mittainen tauko.
Olosuhteiden ansiosta Lassen Paja sai hoitaa virittelyn ja roudauksen kaikessa rauhassa ja kellon osoittaessa varttia vaille kymmentä käynnistyi Pajan taonta. Basistin Kolmas Nainen- ja toisen kitaristin Peer Günt-paita vain alleviivasivat yhtyeen vaikutteita, eikä laulaja/kitaristin Martti Syrjä-imagokaan osunut kovin kauas aiheesta. Eli puhdasta ja perinteistä suomirokkiahan sieltä ämyreistä lähti puristumaan ulos. Soundit olivat heti startista kohdillaan ja bändin yhteissoitto sujui kuin rasvattu.
Alun reippaamman rallauksen jälkeen yhtye siirtyi verkalleen kohti bluesimpia sävyjä ja tuon kyseisen suunnan huippu saavutettiin kun vanha amerikkalainen kansanlaulu The House Of The Rising Sun esitettiin pitkitettynä versiona. Laina oli ihan onnistunut, mutta mielestäni bändi olisi voinut luottaa alusta loppuun saakka omaan materiaaliinsa, sillä nyt keikka tuntui suorastaan seisahtuvan juuri siinä kohdassa kun sen olisi pitänyt nousta korkeimmalle kohdalleen. Lassen Paja osoitti silti olevansa kaikin puolin kova keikkabändi, joten mikäli perinteinen suomirokki maistuu kannattaa tuppautua näiden herrojen keikalle.
Popimman ja kevyemmän alkuillan jälkeen oli aika siirtyä kohti raskaampaa mäiskettä ja metallisen loppuillan sai avata Needless. Nelimiehinen ryhmä pitää selvästi Panteraa kovassa asemassa, samoin varhainen Metallica ja Megadeth raikuvat oletettavasti herrain stereoissa.
Näistä lähtökohdista katsottuna keikasta olisi voinut muodostua todella kova tapaus, mutta nyt lähes kaikki mikä vain saattoi mennä pieleen myös meni pieleen. Rumpalilla tuntui olevan vaikeuksia kuulla muiden soittoa, mikä johti turhankin progressiivisiin rytmiratkaisuihin. Toinen kitara ei kuulunut juuri lainkaan ja pari kertaa kappale piti käynnistellä uudelleen, kun yleinen wtf-fiilis valtasi soittajat. Parinkymmenen minuutin jälkeen toiselta kitaristilta paloi lopullisesti käpy, minkä jälkeen keikka oli ohitse. Ikävä juttu.
Dauntless on yhtye joka ei heitä huonoa keikkaa. Kyseinen sääntö tuli todettua taas paikkansa pitäväksi, kun tämä pääkaupunkiseudulta keikoilleen suuntaava metallirykmentti pisti täyden rähinän päälle. Puolenyön tienoilla käynnistynyt keikka alkoi pitkällä nostatuksella, joka päättyi pellit avanneeseen räjähdykseen. Tästä eteenpäin juhlaväen päihin taottiin rankkaa thrashia, nopeusmittarin neulan pysytellessä kroonisesti siellä kaakon puolella. Illan aiempiin yhtyeisiin verrattuna Dauntless myös liikkui estradilla tyystin eri sykkeellä, eikä aikaakaan kun lauteilla tuntui kuulemma ihan siltä kuin olisi ollut saunassa.
Dauntlessin alkuvuodesta julkaistu debyyttilevy Execute The Fact oli luonnollisesti vahvasti esillä keikkasetissä, mutta löytyi sieltä rässäyksen seasta jotain yllättävämpääkin, sillä retkue uskaltautui esittämään oman näkemyksensä Metallican Disposable Heroes biisistä. Klassikoihin koskeminen on aina vähän uhkarohkeaa puuuhaa, mutta Dauntless läpäisi tämänkertaisen testin täysin pistein. Rankkojen siivujen välissä vokalisti Ari Niemisellä riitti jutusteltavaa runsain mitoin, eivätkä muutkaan herrat täysiä tuppisuita olleet, niinpä aika kulki melkeinpä huomaamatta ja (aivan liian pian) koitti sen viimeisen biisin hetki. Bändi sai täytettyä lavan edustan juhlaväellä, joka esiintyjien tavoin jaksoi myös liikkua alusta loppuun saakka. Asianlaita taitaakin olla niin, että Dauntless ei edes osaa heittää huonoa keikkaa.
Vastikään uuden levytys-sopimuksen solminut Olympos Mons sai kunnian päättää kevätkauden viimeisen band-maratonin. Yhtye on julkaisemassa toista pitkäsoittoaan heinäkuussa ja tuolta tulevalta kiekolta kuultiin jo muutama siivu.
Olympos Mons soittaa kovasti saksalaiselta kuulostavaa powermetallia, jossa tarttuvat melodiat ovat avainasemassa ja erityisesti kertosäkeissä koukutetaan koko ajan. Tämähän on eräs tarkimmin läpikäydyistä metallimusiikin saroista, mutta mitenkään sen enempää kotiin päin vetämättä on helppo todeta, että Olympos Mons sijoittuu vaivatta genren kärkiryhmään. Maksimin yleisö ei silti juurikaan lämmennyt Marsin suurimman tulivuoren räiskeeseen, vaikka jokaiselle biisille kohteliaasti aplodeerattiinkin. Kattavan äänen omaava vokalisti Ian Highhill ei kuitenkaan antanut periksi vaan pyrki saamaan väestä edes jotain irti. Harmi vain, että arvon laulajaa alkoi kiukuttamaan, eikä hän vaivautunut piilottelemaan tyytymättömyyttään.
Joka tapauksessa Olympos Mons kiskaisi todella tasokkaan setin, eikä olekaan mikään ihme, että ryhmän tekoset tuntuvat herättävän kiinnostusta Keski-Euroopan suunnalla. Siellähän yhtye olisi kuin kotonaan, sillä näin tasokasta poweria saa harvoin kuulla edes näillä leveysasteilla.
Näin päättyi tällä erää viimeinen band-maraton, joka on kuuleman mukaan saamassa jo syksyllä mahdollisesti jatkoa. Toivottavasti nämä suunnitelmat toteutuvat, koska tällaisille illoille on toden totta tilausta.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
