29.05.2007
80-luku veteli jo viimeisiään kun Peter Steel, Sal Abruscato, Josh Silver ja Kenny Hickey päätyivät perustamaan yhtyeen nimeltä Sub-Zero. Koska kyseinen nimi osoittautui kuitenkin varatuksi, piti ryhmälle keksiä äkkiä uusi nimi ja nelikko päätyi kutsumaan itseään nimellä Type O Negative. Lyhyen demovaiheen päätteeksi brooklynilaiset allekirjoittivat viiden albumin mittaisen sopimuksen, jota lähdettiinkin täyttämään melkeinpä saman tien.
Debyyttipitkäsoitto Slow, Deep and Hard näki päivänvalon kesäkuussa 1991, mutta työn kiivas aikataulu kuului ikävällä tavalla esikoisen soundeissa. Albumin merkitystä Type O Negativen uran ja kehityksen kannalta ei voi koskaan kiistää, mutta tässä vaiheessa yhtye oli vielä, kauniistikin sanottuna, rahdun raakilemainen. Myös levy-yhtiössä huomattiin nopeasti, ettei esikoinen onnistunut aivan odotetulla tavalla, joten seuraavaksi bändille lyötiin riittävästi rahaa käteen live-levyn tekoa varten. Kuinka ollakaan suurin osa tästä rahasta ehti kuitenkin kulua viinaksiin ennen kuin mitään oltiin saatu aikaiseksi, ja levy-yhtiöltä tulevan paineen kasvasessa yhtye päätyi lyhyen harkinnan päätteeksi äänittämään feikki-liven kosketinsoittaja Silverin kellariin.
Esikoisen kappaleita sovitettiin ”hallitussa liveympäristössä” reilusti uudelleen ja soundien annettiin jäädä myös käytännön syistä livemäisen raaoiksi. Biisien nimetkin vaihtuivat uusiin sekä parissa kohdin muutamaa astetta helpompiin, kun esimerkiksi Unsuccessfully Coping With the Natural Beauty of Infidelity muuntui nyt muotoon I Know You´re Fucking Someone Else ja nimihirviö Gravitational Constant: G = 6.67 x 10-8 cm-3 gm-1 sec-2 lyhentyi pelkäksi Gravityksi. Jotta vaikutelma livetilanteesta olisi täydellinen lisättiin taustalle yleisön huutoja, rähinöintiä ja keskeytyypä kiivas keikka vielä pommiuhankin takia kertaalleen. Vastavuoroisesti albumin kannessa lukee suluissa Not Live at Brighton Beach, joten bändiä on vaikea syyttää suoranaisesta huijauksestakaan. Vittuilevan tyylin kruunuksi levyn kanteen valittiin lähikuva peräaukosta, joka joidenkin huhujen mukaan olisi Steelen oma. Oli anus kenen tahansa, sai se aikaiseksi ainakin hälyä ja pahennusta – mikä varmasti oli suurelta osin koko tempauksen tarkoituskin.
Kaiken tämän pelleilyn keskellä bändi kuitenkin myös kehittyi kiihtyvällä vauhdilla. Yhtyeen tyyli(ttömyys) ja myöhempinä vuosina suoranaiseksi tavaramerkiksi kasvanut soundi muovautuivat uusista sovituksista, sekä parista erittäin onnistuneesta lainabiisistä. Albumin ensimmäisellä versiolla lainoja on vain yksi; Jimi Hendrixin kuuluisaksi tekemä Hey Joe, joka on muuntunut nyt muotoon Hey Pete. Doomahtavan ja punkahtavan toteutuksen lisäksi myös kipaleen sanoitus on paikoin muokkaantunut, kun tarinan Pete turvautuu aseen sijasta kirveeseen parisuhdeongelmiaan ratkoessaan. Myöhemmissä painoksissa, joiden kannessa on tanssivia luurankoja, kuullaan lopussa myös täysi studioversio Black Sabbathin Paranoid biisistä. Tätä yli seitsemän minuuttista goottidoom-kolossia voi pitää jo sellaisenaan klassikkona, jonka takia albumin kumpikin versio kannattaa hankkia.
Vaikka vasta seuraavana vuonna ilmestynyt Bloody Kisses nosti Type O Negativen todelliseen suursuosioon, lähinnä Black No.1 (Little Miss Scare-All) ja Christian Woman sinkkujen voimalla, kohoaa The Origin Of The Feces omalla asteikollani seuraajiansa korkeammalle. Tällä tallenteella yhtyeen voima on kenties väkevimmillään ja alkukauden punk-vaikutteet tuovat terää bändin doom- / gothic-metalliin. Kun Steele karjuu voimiensa takaa ”One, two, three, four / I don´t wanna live no more!” saa goottilainen synkkyys vinon perspektiivin. Tätä on se todellinen synkkyys ja raivo, joka tuntuu kadonneen lähes tyystin nuoremmilta kolmannen sukupolven goottiyhtyeiltä.
Mika Roth
Kuva: Roadrunner Records
