Clutch (USA)

Germantownista, Marylandista kotoisin oleva Clutch perustettiin jo 90-luvun alussa, mutta pääsi vasta nyt ensimmäistä kertaa Suomeen. Bändin musiikki on stoneria/hard rockia, jossa kuuluu syvä rakkaus bluesiin. Vaikka bändillä ja sen jäsenillä on jo ikää, niin maaliskuussa ilmestynyt uusi levy From Beale Street to Oblivion on erinomainen. Osa kunniasta kuuluu toki tuottaja Joe Barresille, joka on tuottanut rymistelyhmiä kuten Kyuss, Queens of the Stone Age ja Tool. Niin tai näin, Nosturin keikka tuli oivaan aikaan.


Kun stonerista oli kyse, Clutch jyräsi raskaasti eteenpäin puhkuen kuin entisten aikojen höyryveturi. Rumpujen, urkujen, basson ja huuliharpun lisäksi kaksi kitaraa piti varsin raskasta ja tyylilajille niin tyypillisen tunkkaista saundia yllä. Yllättää kuitenkin oli, kuinka paljon bändi jamitteli biisien keskellä ja lopussa. Lähes joka biisin loppupuolella laulaja/kitaristi Neil Fallon siirtyi joko lavan oikealle reunalle tai jopa pari kertaa lavan taakse, kun pääosaan paukutteli yleensä rumpali Jean-Paul Gaster taitavine, mutta kieltämättä holtittoman pitkine rumpusooloineen. Ei tule monta bändiä mieleen, joiden näkyvimmät ja vauhdikkaimmat jäsenet ovat rumpali ja sooloiluun taipuvainen mies huuliharpun takana.


Nosturissa oli todella välitön tunnelma koko keikan ajan, mutta ensimmäisten kappaleiden aikana yleisö oli varsin odottavin mielin. Keikan käännekohta tapahtui, kun bändi alkoi päästä todella vauhtiin hillittömän jamittelusession aikana ja tästä siirryttiin suoraan Burning Beard -kappaleeseen. Tässä vaiheessa homma oli jo viety kotiin ja hyvä meininki jatkui loppuun asti, kertaakaan hyytymättä.

Vaikka yleisesti ottaen vanhempi biisimateriaali upposi paremmin, niin uusimmalta levyltä soitetiin todella monta biisiä The Incomparable Mr. Flannerystä ja Mice and Godsista aina keikan päättävään Who´s Been Talking? -blues-vetoon, jonka pituus venyi lähes kolminkertaiseksi livenä. Kaiken kaikkiaan kannuja hämmennettiin urakalla, Fallon partoineen pauhasi edessä kuin syvän etelän saarnamies, blues oli yllättävän vahvasti läsnä ja tunnelma oli kuin herätysseuran teltassa.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen