04.05.2007
Maksim/Salo
Järjestyksessään kuudes band-maraton keräsi Maksimiin taas esiintyjiä sekä yleisöä yli genrerajojen. Kun illan aikana kuultiin mm. kevyttä poppia, punkahtavaa rokkia ja raskasta metallia, eivät korvatkaan päässeet väsymään yhden tyylin ylisoittoon.
Illan avasi jostain päin eteläistä Suomea kotoisin oleva Aikapommi, joka tipautti pop-rock paukkunsa kellonviisareiden osoittaessa seitsemää. Kuten arvata saattaa, paikalla ei ollut tässä vaiheessa iltaa vielä juuri ketään. Rytmiryhmä tuntuikin hiukan jäykistelevän autiota lavan edustaa, mutta kitaristi/vokalisti taisi kerätä moisesta haasteesta vain lisää virtaa akkuihinsa.
Elämänmakuisten lyriikoiden ollessa paria poikkeusta lukuunottamatta suomenkielisiä ja popahtavan rockin suht suoraa, vertailut Suurlähettiläät – Sir Elwoodin Hiljaiset Värit osastoon olivat väistämättömiä. Etenkin vokalistin ääni ja laulutyyli osoittivat vahvasti ensin mainitun orkesterin suuntaan. Nopeammissa siivuissa trion kemia toimi selvästi paremmin kuin asetetta seesteisemmissä numeroissa. Tästä selvimpänä esimerkkinä toimi puolessavälissä kuultu ”hidas blues”, joka tuntui nojaavan jatkuvasti taaksepäin. Muuten illan avaus oli mitä mainioin ja viimeisenä kuullun Hurriganes laina Roadrunnerin aikana herrain raketti pääsi jo oikein kunnolla vauhtiin.
Loppuvuodesta 2006 kasattu Multi Climex kapusi seuraavaksi lauteille ja kemiläinen nelikko tarjosi vuorollaan jotain tyystin erilaista. Roudaustauolla estradille ilmestynyt kontrabasso, eli tuttavallisemmin ”läskibasso”, antoi jo viitteitä tulevasta vyörytyksestä. Kun setti sitten nytkähti liikkeelle termit psycho-rock ja rockabilly osoittautuivat sangen osuviksi termeiksi.
Kahden säröisen kitaran ja vielä niitäkin säröisemmän laulun ansiosta ryhmän soitto kaatui enemmän sinne groovaavan psycho-rockin puoleen. Basistin ja toisen kitaristin (liian) harvat taustalaulut vanhvistivat vaikutelmaa entisestään, ja kun lyriikoissa tarinoitiin parhaimmillaan mm. zombie-lapittarista, oli aihepiirikin prikulleen oikea. Nuoresta iästään huolimatta orkesteri soitti komeasti yhteen, mutta tämä erinomaisesti esiintynyt ryhmä ei saanut ikävä kyllä puhallettua yleisöönsä juuri minkäänlaista liikettä, vaikka aplodit joka rallin päätteeksi raikuivatkin. Sen verran metakkaa väestä kuitenkin irtosi, että soittimiaan pois laittava nelikko jatkoi settiään vielä yhdellä encorella pienen empisen päätteeksi.
Royal Truck on pitänyt yllä mainiota tahtia viime vuodet. Pikkukiekkoja on julkaistu neljänä vuonna peräkkäin ja siinä samalla retkue on paiskonut jokusen keikankin pitkin Etelä-Suomea. Salo oli kuitenkin jäänyt tältä heavy rokkia rutistavalta ryhmältä valloittamatta, joten ei muuta kuin rekka lavalla ja menoksi.
Kuninkaallinen rekka puskikin heti alkumetreistä ilmoille tummaa, rullaavaa ja raskasta rokkia, jossa vanhat kunnon perusasiat nousivat kunniaan. Demoilta tutuksi käynyt melodinen ja laaja-alainen laulu osoittautui myös livetilanteessa toimivaksi ässäksi, etenkin kun ääntä ei oltu nyt muokattu mitenkään. Viimeisimmän The Feast of the Damned demon grungehtava ässäraita Heal upposi odotetulla voimalla, eivätkä aiemmilta tuotoksilta tutuksi käyneet Queen of the South ja reippaasti keikan päättänyt Dreams Are Made of Stone jääneet askeltakaan taaemmas. Metallin katkuinen rock, häivähdyksenomaiset grungekaiut sekä pirun kova meno takasivat kelpo keikan, joka saikin kaipaamaan sitä vielä julkaisematonta vuoden 2007 Royal Truck äänitettä...
Seuraavaksi soittovuorossa ollut porvoolainen Razorblack saapui paikalle niin naftisti, että ryhmän soundcheck jäi auttamattoman lyhyeksi, ja lyhyen kaavan mukaan tehdyt valmistelut kuuluivatkin sitten kahden ensimmäisen biisin aikana soundeissa. Kitarat puuroutuivat, laulusta ei tahtonut saada mitään tolkkua ja asiaa ei helpottanut myöskään se, että rumpali hakkasi patteriaan täydellä voimalla. Kolmannen biisin kohdilla korjaukset alkoivat tuottaa tulosta, minkä jälkeen Razorblack pääsi vasta toden teolla aloittamaan osuuttaan.
Kun ryhmä soittaa gootti rockia ja nimeää vaikutteikseen Type O Negativen, HIMin sekä Billy Idolin, tietyiltä ennakkoasenteilta ei voi välttyä. Onneksi Razorblack ei yrittänytkään kuulostaa miltään edellä mainituista, vaan keskittyi omaan metallin suuntaan kallellaan olevaan keskitempoiseen runttaukseensa. Omaan korvaani bändi kuulosti vielä sangen raakilemaiselta, vaikka osa tunkkaisuudesta on varmasti laitettavissa soundien piikkiin. Biiseistä löytyi kyllä ideaa, tarttuvia kohtia sekä oivia ratkaisuja, mutta vastavuoroisesti sovitukset vaikuttivat usein melkeinpä kaoottisilta, eikä mistään yhtenäisestä linjasta voinut oikein puhua. Bändi on kasattu vasta viime vuonna, joten kehitystä ehtii kyllä tapahtumaan vielä yllin kyllin. Lisää sovitustyötä, treenejä ja keikkoja niin eiköhän se siitä lähde luonnistumaan.
Vastikään erinomaisen Havoc Monology pikkukiekkonsa julkaissut Autere vastasi illan death/thrash annoksesta, eikä Turun tuhopartio jättänyt urakkaansa keskeneräiseksi. Poikkeuksellisen pitkään kolmen vartin mittaan venynyt setti lähti käyntiin äärimmäisen fyysisissä merkeissä, kun koko ryhmä pisti kollektiivisesti päät pyörimään heti ensimmäisistä tahdeista lähtien. Näin ehdoton riehuminen tarttui väistämättä myös osaan yleisöstä, minkä ansiosta keikka eteni sopivan lämminhenkisessä tunnelmassa.
Bändin nopeaa melodista death/thrash keitosta on keitelty jo jokusen vuoden ajan, mikä kuului timminä soittona ja oli havaittavissa varmana lavakäyttäytymisenä. Spiikeissä läppä lensi rennosti, estradi oli se oma olohuone ja kun rumpali joutui säätämään kesken keikan settiään sai vokalisti viihdytettyä yleisöä – krhm – laadukkaalla Aki Sirkesalo huumorilla. Raskasta death-junttausta väritettiin melodisilla osuuksilla, ja sujautettiinpa sekaan jopa muutamia puhtaan laulun pätkiä. Vahvimmillaan vokalisti oli silti ilmaistessaan itseään äärimmäisillä matalataajuuksilla, sillä tylystä metallistahan tässä kuitenkin oli kyse.
Keskiyön koittaessa juhlat saivat suorastaan demonisen käänteen Saatanan Marionettien ottaessa estradin haltuunsa. Tämä nähtävästi jostain pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva yhtye heitti ensimmäisen keikkansa uudenvuodenaattona 2004/2005, minkä jälkeen bändi on julistanut harvakseltaan alakerran isäntää ylistävää sanomaansa. Perjantai-iltana tarjolla oli normaalin setin lisäksi myös pientä ekstraa uuden promosinkun muodossa. Itse asiassa tuota sinkkua jaettiin täysin ilmaiseksi, ensin keikan aikana (nimibiisin It Came From Beyond The Star Number 666 soidessa piti uskaltautua lavan eteen noutamaan omansa), sekä myöhemmin illalla ihan vaan yksinkertaisesti pyytämällä.
Saatanan Marionetit tarjosi kuulijoilleen reilun puolen tunnin mittaisen metalliannoksen. Raaka miehinen laulu, maalailevat koskettimet, runsaat kitarat sekä rytmiryhmän junttaava työ loivat tyylin joka oli eräänlainen sekoitus black, dark ja pakana metallia. Kappaleiden rosoisista pinnoista huolimatta melodisuus oli jatkuvasti vahvassa asemassa, ja aatokset karkasivatkin pariin otteeseen kohti vuonojen maata. Kerrassaan kelvollisesti se vihtahousu siis nukkejaan heilutteli.
Aikataulu oli lähtenyt hitaasti luistamaan alkuillan viivästysten takia, mikä kostautui tällä kertaa viimeisenä soittavan Amore Rustin kohdalla. Yhtyeen setti starttasi vasta yhden jälkeen ja loppu tuli vastaan jo puoli kahdelta, joten tehokasta peliaikaa oli kokonaiset parikymmentä minuuttia. Erityisen ikäväksi asian teki se, että bändillä tuntui olevan vankka fanipohja, joka ei tahtonut ymmärtää lainkaan tätä äkillistä soiton loppumista. Amore Rust teki kuitenkin parhaansa ja saikin kiskottua vähästä ajastaan parhaat tehot irti.
Keikka rykäistiin käyntiin vauhdikkaalla ja rahdun punkahtavallakin rockilla, jossa oli paikoin melko selviä pop-vaikutteita. Laulajattaren ääni sopi soittoon erinomaisesti, mutta syystä tai toisesta toinen kitara tuntui olevan melkein puolet ajasta kateissa. Pienet murheet eivät kuitenkaan menoa haitanneet ja viisikko hoiti osuutensa ansiokkaasti, mahtuipa nopeiden siivujen sekaan yksi puolittainen slovarikin.
Amore Rustin lopettua osuutensa oli helppoa todeta, että illan anti oli ollut taas sekä monipuolinen että rautainen – aivan kuten viikkoa aiemminkin. Siispä kun ensi perjantai koittaa suuntana on näillä näkymin jälleen Maksim, sillä näistä joka perjantaisista band-maraton illoista alkaa muodostua jo pikku hiljaa tapa – ja vieläpä erittäin hyvä sellainen.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
