28.04.2007
1960–luvulla jazzsuuntauksia ilmaantui kuin matoja sateella. Hardbop, etelä-rannikon cool –suuntaus, avantgarde, kantaaottavat teokset, free ja vuosikymmenen lopussa syntynyt fuusio räjäyttivät jazz –genren pirstaleiseksi ja niin laajaksi, että sitä on vaikea mahduttaa yhden termin sisään. Yksi vuosikymmenen konkreettisista musiikkisulautumista tapahtui kun vuonna 1962 vanha swing-jäärä, bebop-rumpali ja kontrabasso-persoona kohtasivat studiossa ja tekivät levyn.
Money Jungle syntyi Duke Ellingtonin (1899–1974) järjestämistä sessioista rumpali Max Roachin (1924-) ja basisti Charles Mingusin (1922–79) kanssa. Kyseisen session lisäksi Ellington nauhoitti vielä lyhyen ajan sisällä yhdet sessiot Coleman Hawkinsin kanssa ja jälkeenpäin vielä John Coltranen kanssa. Money Jungle on kuitenkin ainoa sessio, joka on säilynyt jälkipolville.
Vaikka Money Junglea voidaan pitää kolmikon hengen tuotteena, on se laitettu Ellingtonin nimiin, jonka jo 38-vuotta kattanut ura oli tuossa vaiheessa jo pienessä laskusuunnassa. Ellingtonin ura alkoi jo 20-luvulla ja hänen koskettimistaan oli saanut alkunsa jo sellaiset nykystandardit kuin Mood Indigo, Satin Doll, The Mooche, Sophisticated Lady ja Take The A-train. Hän oli myös saanut pientä nostetta vuoden 1956 Newportin jazzfestivaaleilla, mutta kultakaudet olivat jo takanapäin.
Mingus oli myös jo kerännyt kokemusta bändinjohtajana ja häneltä oli jo tuolloin ilmestynyt kovat klassikkolevyt Pithecanthropus Erectus ja Mingus Ah Um. Roach taas voidaan lukea yhdessä Kenny Clarken kanssa rumpujen saralla beboptyylin kehittäjäksi. Selkein ero kahden välillä kuitenkin on, että Clarken ytimekkyyteen verrattuna, Roach on paljon melodisempi. 60-luvulla Roach sai paljon huomiota kun häneltä ilmestyi väkevä ja rotuasiaa kritisoiva Freedom Now Suite, joka ammensi niin afrikkalaisesta musiikista kuin avantgardestakin. Myös Mingus oli ottanut kantaa rotuerotteluun kappaleellaan Fables Of Faubus, mutta vaikka kyydissä olikin kaksi kansalaisoikeusaktiivia, oli Rahaviidakon kyyninen nimi kuitenkin Ellingtonin kynästä.
Levyn nimikkokappale svengaa homman käyntiin etukenolla, jonka jälkeen suloinen Afrikan kukka Fleurette Africaine notkuu ja huojuu tuulessa. Very Specialissa on pirteä ja poikamainen meno, jota Duke kuitenkin rikkoo theloniousmonkmaiseen tapaan. Seuraavaksi kajahtava Warm Valley toimiikin edelliselle sopivana vastaparina, koska kyseessä on kevyesti rullaava blues, jossa on aimo ripaus gershwinmaista romantiikkaa.
Rahaviidakon kaikki sävellykset ovat Ellingtonin. Vanhoista tutuista kappaleista mukana ovat Warm Valley, Caravan ja Solitude ja muut ovat sitten uusia sävellyksiä. Uuteen uskoon laitettu Caravan jyrähtelee Roachin ja Ellingtonin rytmeistä kun Mingus välttelee kävelevää bassokuviota kuin ruttoa. Alkuperäinen versio on tietenkin lähestyttävämpi, mutta ei yhtä mielenkiintoinen. Tietenkin Ellingtonin big band-sovitukset hakevat vertaistaan, mutta Ellingtonin kumean flyygelin svengissä on särmää. Solitude taas soi pitkälle yli puolen välin melkein soolona, kun Mingusin komppausta tuskin kuulee.
A Little Max (Parfait) taas on leikillinen, Roachin melodisien fillien ympärille kyhätty kujeilu, josta miehet siirtyvät välittömästi REM Bluesin jamittelutunnelmaan. Viimeksi mainitussa tulee esille myös esille loistavasti Roachin rumpusooloperiaatteita: Roach taiteilee maukkaita ja melodisia fillejä Ellingtonin komppauksen ympärille, soittamatta turhia vyörytyksiä.
Sessioita kuunnellessa saattaa tuntua että Ellington yrittäisi pitää tiukasti vanhoista raameistaan kiinni peläten että muuten hän tippuu kyydistä. Nuoret jullit Roach ja Mingus kiihdyttävät ja kiihdyttävät ja aikaansa jäljessä oleva Ellington vain hikoilee mukana. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkansa. Ellington on melkeinpä tilanteen herra. Mies veivaa omia sävellyksiään uudella otteella ja raikkaudella.
Vaikka sävellyskrediitit menevät tosiaankin täysin Dukelle, muusikkoina miehet ovat kuitenkin samalla viivalla. Roach ja Mingus komppaavat täysillä mukana ja Mingus jopa lainaa epäsuorasti itseltään kappaleessa Wig Wise, jossa hän yhdessä vaiheessa soittaa bassoriffiä kappaleestaan Hora Decubitus. Sama toistuu myös Switch Blade –kappaleen lopussa, jossa voi kuulla epäsuorasti tuon tukevan riffin.
Levyn päättää hieman omalla painollaan keinuva Backward Country Boy Blues, joka muistuttaa kuinka blues Money Jungle on. Siinä ei välttämättä ole uusia standardeiksi kasvaneita sävellyksiä, mutta siinä voi kuulla kuinka vain muutaman session aikana oikeaksi orkesteriksi hioutunut trio etsii bluesin syvintä olemusta.
Voisi sanoa, että kyseessä on jopa enemmän kuin trio. Kyseessä on todellinen superbändi. Välillä jopa punkahtavalta kuulostavalla levyllä kolme oman alansa kiistatonta mestaria puhaltavat yhteen hiileen, jokainen lisäten oman erikoisen mausteensa keitokseen. Miehet piiskaavat nopeissa ralleista itsestään irti koko ajan enemmän ja enemmän ja jokainen blues on soitettu sellaisella arvokkuudella ja tarkkuudella, mitä vain Ellingtonin tasoiselta arvomieheltä voi olettaa.
Niinkin loistavan mestarin kuin Duke Ellingtonin uralle ei mahtunut kovin montaa tasapainoista albumia, sillä useimmiten hitit ja täysosumat seisoivat omilla jaloillaan, eivätkä ryhmässä. Tietenkin suureellisimpia teoksia (Black, Brown and Beige) ja soundtrack-sävellyksiä (Anatomy Of A Murder) voi pitää kokonaisuuksina, mutta näidenkin saralla Money Jungle on oma pieni valopilkkunsa, johon kannattaa tutustua.
Otto Kylmälä
