26.04.2007
Suhteellisen nuorista bändeistä kirjoitettuihin kirjoihin pitää aina suhtautua tietyllä varauksella. Vaikka System Of A Down –yhtyeen taival onkin kestänyt jo kymmenen vuotta, oli ensireaktioni hieman skeptinen. Tietenkin kustantamoiden on taottava silloin, kun aihe on kuuma, mutta omasta mielestäni SOADin erottaa muista tusinakirjojen aiheista se, että sen tarina vain paranee vanhetessaan.
Ben Myersin kirja alkaa kuitenkin melko lupaavasti. Heti kärkeen täräytetään sanat Armenian kansanmurha. Myers pitää armenialaistekijää koko kirjan ajan mukana, koska se on selkeä vaikuttaja bändiin ja myös yksi heidän suurimmista poliittisista viesteistä, sillä bändi tekee jatkuvasti työtä Armenian kansanmurhan tunnustamisen eteen. Huolimatta poliittisuudesta, bändin jokaisen jäsenen armenialaisjuuret olivat suuri tekijä bändin perustamisessa. Osa bändin jäsenistä on syntynyt jopa Armeniassa, mutta kaikki ovat kotoisin Los Angelesin Pikku Armenian -alueelta.
Serj Tankian, Daron Malakian ja Shavo Odadjian kävivät kaikki jossain vaiheessa samaa yksityiskoulua, kun taas rumpali John Dolmayan liittyi bändiin myöhemmin. Armenialaisjuurista huolimatta, miesten mieltymykset olivat sitäkin erilaisempia. Runoudesta pornoon risteilevien mielihyvien joukosta bändille karsiutui kuitenkin Kissin, Faith No Moren, Rage Against The Machinen ja tietenkin Slayerin kaltaiset vaikutteet, jotka he kaikki allekirjoittivat. Nimenvalintaan vaikuttaneista tekijöistä yksi olikin, että s-alkuinen bändi pääsisi levykaupoissa lähelle Slayeriä.
Vaikka alkuvaiheet ovat luonnollisesti aina mielenkiintoisia, Myers piehtaroi niissä todella pitkään varsinkin kun niihin ei sisälly varsinaista dramatiikkaa. ”Asiat tuntuivat luistavan erinomaisesti siitä huolimatta, että bändillä oli käsittämätön nimi, se näytti lievästi sanottuna erikoiselta ja soitti musiikkia, joka poikkesi täydellisesti ajan trendeistä.” Kaikki tuntui menevän omilla raiteillaan, vaikka miehet porskuttivatkin vahvasti omia polkujaan.
Mielenkiintoista kuitenkin on, että bändi pelosta johtuen pitkitti levytyssopimuksen syntymistä. Yhtye pelkästi, että heidät niputettaisiin Kornin ja Deftonesin lenkkarimetallia soittavien sekundabändien suureen joukkoon, joten se päätti odottaa juuri oikeaa hetkeä. Odotus palkittiin, kun miehet hyppäsivät kohutuottaja Rick Rubinin kelkkaan, jonka kanssa jokainen menestyslevy onkin sitten purkitettu.
Plussaa kirjassa on, että Myers avaa jokaisen bändin levyn biiseineen, vaikka kovin kauaskantoisuudesta analyysistä ei voidakaan puhua. Kyseessä on enemmänkin superlatiivien ja hehkuttavien synonyymien kilpajuoksu, jonka alituinen lukeminen väsyttää. Vaikka SOAD onkin taivaltanut metallintietä jo uhkeat kymmenen vuotta, on sen matka ollut vain pelkkää menestystä. Toiset kymmenen vuotta lisää olisivat varmasti antaneet uutta makua bänditarinalle, koska siihen aikaan mahtuisi epäilemättä jo alamäkiäkin. Nyt kirja on vain pidennetty pressitiedote, josta ei kovin draamallisia koukkuja löydy.
Välillä Myers kritisoi ja ottaa välillä hieman kyynisemmänkin otteen liittyen USA:n ulkopolitiikkaan tai viihdemaailman pinnallisuuteen, mutta valitettavasti nämäkin peittyvät epäolennaisten asioiden alle. Se on melko selvää, että yhtyeen jäsenet dokaavat ja vetävät pilveä, mutta liian usein sitä ei tarvitsisi mainita. Lisäksi muutamat, hieman laiskuudelta haiskahtavat, huomautukset kuten, että ”asiasta lisää bändin nettisivuilla” kuulostaa siltä, että joko kirjoittaja on tehnyt vääriä valintoja tai sitten hän ei ole tehnyt niitä ollenkaan. Kun karsitaan huolimattomuudet pois ja kirjaa yritetään kymmenen vuoden päästä uudestaan, voi kyseessä olla parempikin kaksikantinen.
Otto Kylmälä
