19.04.2007
Lutakko/Jyväskylä
Missä olitte ihmiset!? Kun vastikään Steve Albinin kanssa levyn äänittänyt Fun, oman kylän pojjaat Au Pairin muodossa ja progressiivisen asennerockin legenda NoMeansNo Kanadasta asti päättivät heittää märkänä huhtikuisena iltana shown Lutakossa, yhdessä maan parhaista keikkapaikoista luulisi kiinnostusta riittävän.
Ruojat, ei marginaalisuuden tai kevyen vesisateen pitäisi olla mikään syy jäädä kotiin! Varsinkin kun Fun harmittavan lyhyestä (ja aikaisesta) soittoajasta huolimatta veti noisecorevalssaavan settinsä takuuvarmasti ja tärykalvoja kutkuttavasti. Helsinkiläistrion musiikki toimii livenä mainiosti, klisettä käyttäen se svengaa kuin hirvi. Puoli tuntia oli liian lyhyt aika, hauskuus ansaitsee enemmän!
Au Pairista olin kuullut paljon hyvää ja fanejakin oli valunut paikalle ympärillä vilahtelevien bändipaitojen perusteella ihan mukava määrä. Hämmentävä oli kuitenkin sana joka tuli ensimmäisenä mieleen kun lavalta oli havaittavissa Ismo Alangon näköinen laulaja, Lämäri-elokuvasta selvästi vaikutteet pukeutumiseensa ottanut basisti (tribuutti NoMeansNon sivuprojektille Hanson Brothersille?), Nirvanan aikaista Dave Grohlia muistuttava rumpali sekä koko keikan tiukasti aloillaan istunut kitaristi. Vielä kun musiikkikin oli jotain rockin räimettä jossa oli ihan kiitettävästi asennetta, mutta ei mitään uutta, mielenkiintoista tai koukuttavaa niin sitä jäi vähän ihmettelemään miksi ja ketkä hehkutusta bändin kohdalla harrastavat? Hämmentävää, sillä en oikein tiedä tykkäsinkö vai enkö vain ymmärtänyt. Veikkaan etten tykännyt.
Toista se oli illan pääaktin NoMeansNon kohdalla. Harmaantuneet kanukkipapat astelivat lavalle, polkaisivat mopedin käyntiin ja näyttivät nuoremmilleen kuinka homma pitää hoitaa. Kaikkea muuta kuin rockareiden näköiset herrasmiehet juttelivat biisien välissä huumoripitoisesti ("This next song is called I See A Mansion In The Sky...which I don't actually, it's a metaphor"), mutta soittivat tiukkaakin tiukemmin. Jos oli yleisö ollut jäyhää lämppäreiden aikana niin nyt mellasti jo pienimuotoinen moshpittikin lavan edustalla keikan alkupuoliskon. Rob Wrightin bassoriffittely, veljensä Johnin rummuttelu ja Tom Hollistonin kitarointi oli vapautunutta ja rockaavaa. Biisimateriaali potki erinomaisesti. Asennetta olisi voinut kerätä talteen ja jakaa akteille joilta sitä puuttuu. NoMeansNon tekeminen on niin hyvällä mallilla, että se tarttuu väkisin yleisöönkin. Ei tarvitse olla 20-vuotias, riehua päättömästi ympäriinsä tai huudattaa katsojia saadakseen aikaan hyvän meiningin. Kun kermaa vatsan täydeltä sai vielä kahden encoren muodossa niin pelkkiä käveleviä miniaurinkoja poistui Lutakosta keskiyön vesisadetta uhmaamaan.
Teksti: Tomas Ojapelto / Kuvat: Tero Uuttana
