Jyrockin lauantai

Sisäfestivaalin toinen päivä alkoi leppoisasti. Kun perjantain hurmos ja loppuunmyyty tupa oli koettu, oli kisajännitys jo laskenut rentoutuneeksi ilonpidoksi ja loppujen täkyjen nauttimiseksi. Väkeä ei ehkä ollut ihan yhtä ahtaasti ainakaan koko iltaa, mutta kyllä illan huipennuksen aikaan taisivat lankut olla kovilla. Desibelin bailueläimet Ilkka Valpasvuo ja Tuomas Tiainen käyvät illan annin läpi edellisillan tapaan innostuneella vuoropuhelulla.

Ilkka: - Jos oli edellisen illan aloitus mukavan hyväntuulinen ja sympaattinen, mentiin lauantaina ehkä junnaavammalla kaavalla. Aloitusakti Shogun Kunitoki oli parantunut huimasti aiemmista kohtaamisista. Oli muuten hassua kun juontajakin esitteli bändin ”instrumentaalitriona”, vaikka soittajia oli selkeästi neljä. Vai oliko se mainion projektorivaloshow´n tarjoillut herra muka vain joku bonus? Oli sillä ainakin ksylofoni edessään…

Tuomas: - Bonusherra eli ei, joka tapauksessa tämä projektoreita räplännyt ja ties mitä kaitafilmejä vaihdellut kaveri oli mainio tapaus. Vaikka esiintyikin selin yleisöön. Jäin useammaksi toviksi seuraamaan, mitä valkokankaalla tapahtuu. Keskityin, uppouduin ja annoin ajatuksen vaeltaa. Taisin ajatella kesämökkejä, laivamatkoja, sulkapallokenttiä ja muita kivoja asioita. Rentouttavaa, jopa sen verran, että muutama haukotus pääsi ilmoille. Ei johtunut tylsyydestä vaan raukeudesta. Oikein hyvä johdatus lauantaille, ja hyvä "lämppäri" seuraavalle aktille.

Ilkka: - Jeps, alakerran ensimmäinen olikin melkoisen valloittava esitys. Ennakkoon olin kuullut paljon hyviä asioita Athletic Armsista ja tietoa oli myös että aika iso kööri nousee lavalle. Mutta sitä virtaavaa rauhan tunnetta ja vailla sitä väristyselementtiä soljuvaa twinpeaksiä en osannut aavistaa. Ja hitto kun se solistityttö oli söpö!

Tuomas: - Ai vitsin Athletic Arms minkä teitte! Musiikkinne pyyhki ylitseni kuin kirkas vesiseinämä puhdistaen pois kaikki maalliset murheet ja lihallisuuden ja ihmisyyden rajallisuuden aiheuttaman tuskaisuuden. Esityksenne ajan tunnuin olevani eteerinen olento, kiinni jossain todellisessa ja korkeammassa, suorastaan henkisemmässä. Ja solistitytön nimen lunttaan lunastamieni cd-r -levyjen infolipukkeista: Emily. Ovatpa muuten todella sympaattisia levyjä nämä kaksi, kannet taiteltu itse paperista ja väritetty värikynillä ja vesiväreillä. Hienoa, mahtavaa! Mitä vilpittömimmät terveiseni kansien tekijöille! Ja koko yhtyeellekin, teitte muutenkin mukavasta elämästäni hetkeksi aivan kerrassaan täydellistä. Ei edes musiikin ja visualisointienne kontrasti saa minua muuttamaan mieltäni, vaikka aika härskiä tavaraa valkokankaalla vilahtikin...

Ilkka: - Niin, tässä vaiheessa ei siis kysytty että mitä vittua vaan just sitä toista… Taustakankaan tattia poskeen meininki kieltämättä hämmensi, mutta musiikin hurmaa se ei särkenyt. Vaikka niitä riitasointujakin tuli ja välillä kavuttiin hiukan korkeammille tasoille, oli yhdeksikön (vai oliko niitä enemmänkin?) anti ennen kaikkea ihailtavan tyyntä ja hyvää tekevää. Toivottavasti tätä saadaan pikapuoliin ihan pitkäsoittokaavaan.

Jotenkin sitä alkoi olla jo ihan puhki hyvistä esityksistä, kun vielä ameriikan korkealta laulanut tyttönen Marissa Nadler tarjoili samaan putkeen äärimmäisen kaunista ja surumielistä näppäilytunnelmointiaan. Kyllä se tuntui siellä ruokalassakin, mutta mitenkähän oli mahtanut tiputella ihmisiä vaikkapa Tampereen Telakalla? Mutta Nadlerin jälkeen taso alkoi kyllä hiukan laskea…

Tuomas: - Marissasta on vielä pakko sanoa se, että kitaranäppäilyä, depressiivisin pohdiskelevia tekstejä sekä upeaa lauluääntä kuunnellessa ajattelin muun muassa mummoja. Jokaisella niitä on ainakin kaksi, mikä on uskomattoman hieno asia. Mummot, mummit, mammat, mummat sun muut isoäidit, te olette elämän suola! Nuoremmat naiset sitten sokeri. Turhapuron Uunon ajatuksiahan tämä, mutta totuuden jyvänen piilee lausahduksessa.

Niin, ne nuoremmat naiset tulivat mieleen kun Marissa taisi laulaa jotain ex-heiloista. Muistan eturivissä lattialla istuessani katselleeni ystäväni vaimon hienoja tennareita, jolloin tunsin suurta rakkautta kaikkia vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Isoäidit, äidit, eksät, ystävät, tuttavat, koulutoverit, nykyiset (, tulevat)... Te olette superihania ja tarpeellisia! Ihan kuin alakerrassa rytänneen Agent M:n solistiäm... tyttönen.

Ilkka: - Otapa Tuomas välillä hörppy vaikka sitä Jyrockin makoisaa limpparia… Kippis.

Virolaisen yhtyeen solisti oli kyllä hemaiseva punaisessa iltapuvussaan. Bändin soitanto taisi tähdätä sinne tanssilattialle suuntautuvan indierokin kultakentille ja olikin sellaisena ihan kelvollista. Ei kuitenkaan mitenkään superhienoa tai timanttista, eikä tuo mielipide oikein mihinkään muuttunut keikan edetessä, vaikka kitaristin lähes suomalaiset välispiikit ansaitsevatkin kunniamaininnan.

Seuraavat kaksi artistia olivat minulle myös hiukan maestrojensa menneiden mainetekojen peilauksia – Tuomas Toivosen, tuon arkkitehti-elektron Ville Pirisen - töksäyttely ja kylmän suoraviivainen putputus kuulostaa minun korvaani ihan liikaa Giant Robotilta, joka kaikesta hyvyydestään huolimatta on jo hiukan koettu juttu. Melkein samat sanat Larry And The Lefthandedissä ja Opl Bastardsissä omat kannuksensa moneen kertaan ansainneen Timo Kaukolammen uusimmalle viritykselle. Hiukan yksipuolista junnausta, vaikkakin hyvää tanssipotkua. Olisin kuvitellut kotimaan epävirallisen ykkösrumpalin Anssi Nykäsen tuoneen juttuun jotain hiukan enemmän kuin aavistuksen juurevuutta. Mutta sinä taisit lämmetä enemmän, etenkin Kaukolampi-Puranen-Nykäselle?

Tuomas: - Lämpenin! Ja lämpesit muuten itsekin kun jorailtiin alakerrassa Paavoharjun toisenakin päivänä aurinkolaseja ja hassuja hattuja käyttäneiden ihmisdynamoiden kanssa. Ihme sakkia, mutta festarimeininki on festarimeininki. Paavoharju can festival. Ja tunnelmahan oli itse kullakin tässä(kin) vaiheessa katossa.

Kaukolammen ja kumppaneiden musiikista en muista oikeastaan hirveämmin mitään, olin kai jonkinlaisissa limsaövereissä -- mukana kannetut porkkanat taisivat olla kelvollisia -- mutta liikuttua tuli. Ja joskus se hiki on tärkeämpää kuin mikään muu kyseisellä hetkellä. Kyllähän yleensä virtaava ruumiinneste tarkoittaa melkein pelkkää hyvää, oli sitten kyse hiestä, kusesta tai lemmennektareista... ei nyt sentään ehkä verestä. Nyt virtasi hiki, joskus jokin muu. Mutta yläkertaan tiemme vei, siellä kun aloitteli Zengerin mutsin poika Felix, mestarifootbägääjänäkin tunnettu ihmisbiittiboksi.

Ilkka: - Juontajan mainio ”ottakaahan riittävästi tilaa että mahtuu leuka loksahtamaan lattialle” –alkukommentti piti kutinsa ainakin ensimmäisen vartin ajan. Kyllä kyllä. Melkoinen tehostemies tuo Zengerin Felix, etenkin se yksin ilman mitään päällekkäinnauhoitusvehkeitä tai apureita vedetty Stand By Me sai meikäläisen haukkomaan henkeä, vaikka biittiboksareita on nähty ennenkin. Samoin se kurkkubiitti oli älytön. Mutta vieraat olivat hiukan turhia – Dj Staffro vingutti perusjuttuja ja Alaska Kalasen rautainen deltablues olisi ihan yksinäänkin loistava juttu mutta vei nyt liikaa huomiota itse tähdestä. Mitä luulet, loppuiko beatboxista ideat, kun piti alkaa laventamaan showta tähän tapaan?

Tuomas: - Toivottavasti ei, sillä luulisin Felixin kaltaisen kyvyn oppivan tulevina aikoina uusia temppuja. Vanhatkin ovat kyllä ällistyttäviä. Uskon ja luotan siihen, että keikkailun myötä repertuaari kasvaa ja homma kirkastuu. Nythän tosiaan hienoimmat hommat kuultiin keikan alussa Felixin ollessa lavalla yksinään.

Mutta tässä vaiheessa oli hyvä aika lähteä alakertaan varaamaan paikkoja Ristoa varten. Ja kyllähän tuleva kansansuosikki taas vei potin sikäli kotiin, että yleisö oli täysin pähkinöinä. Jopa sen verran, että vaaratilanteiltakaan ei vältytty. Muistat varmasti, Ilkka, sen karun hetken, kun tiedotonta tyttöä kannettiin useamman järjestysmiehen kera lavalta pois Riston laulaessa "että vittu kuolette." Toivottavasti kyse oli vain väliaikaisesta pökertymisestä, sillä meno näytti sivusta kyllä sen verta hurjalta että sitä vertakin olisi voinut kentälle vuotaa.

- Minun osaltani festivaaliraportti päättyy tähän. Luovutan päätöspuheenvuoron ties kuinka monen Risto-keikan todistaneelle herra toimitussihteerille. Pika-analyysiä Riston Jyrockin 2007 keikan hyvistä ja huonoista puolista?

Ilkka: - Hitto, miks mun aina pitää näistä… No okei, mut tämän jälkeen mie kyllä vaan tanssaan Ripan keikkoja niin pitkään kunnes settiin saadaan puolenkymmentä ennen kuulematonta kappaletta. Siis ihan rehellisesti, puhutaan bändistä, jonka keikoilla olen pyörinyt euforian hurmoksessa ainakin melkein 20 kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana. Kerran jopa kolme kertaa saman viikon aikana. Tältä kokemuspohjalta on tietysti hyvä sanoa, mikä oli hottia ja mikä nottia, mutta kun se setti tosiaan on suunnilleen sama ehkä kahdeksatta kertaa putkeen…

Kiitos Pikkuoravista. Ja Hessu kostaa on aina timanttinen aloitus. Bändi on kiteyttänyt juttua entisestään ja tuollainen oikeasti liian lyhyt festivaalikeikka suhahtaa ohi kuin Pendolino. Eikä ole edes myöhässä. Provinssirockin ”rakkauden kesän täyttymystä” lukuunottamatta tämä oli ehdottomasti yksi Riston kovimpia seuraamiani keikkoja. Yleisö oli tosiaan ihan pekaaneina ja siitähän saa aina pienimmät kärsiä. Kyllä se yksikin neiti näytti onneksi toipuvan…

Nelikolle tuli kiire. Sitä saadaan kiittää keikan ainoasta ”uutuudesta”, joka oli Puputupunan ”mulla ei oo tähän kohtaan vielä sanoja” jne. höpöilyn todella pikainen luenta – normaalisti viisi minuuttia kestävä haista sinäkin vittu-kaahailu läpi enkelien sotajoukkojen kesti tällä erää vain minuutin. Silti mitään ei sieltä jäänyt puuttumaan -–Ylihärsilällä olisi ehkä tulevaisuutta myös räpäyttäjänä. Nii juu ja kävihän se Fonalin moguli Sänpäkkilä siellä myös paukuttamassa lautasta, tuota ei ihan aina ole tullut vastaan. Siis kaiken kaikkiaanhan Jyrock vuosimallia 2007 oli ihan loistava ja Riston kaltainen ehtymätön bilekone sen huipentumana ihan oikealla paikalla. Parhautta.

Edelliseen päivään ja sen kohokohtiin pääset palaamaan tästä.