Helsinki Beer Festival

Helsinki Beer Festival juhli tänä vuonna kymmenvuotista taivaltaan Kaapelitehtaalla. Kaksipäiväisen festivaalin aikana sekä asiaan omistautuneilla että noviiseilla oli mahdollisuus tutustua olut-, viski- ja siideriuutuuksien parhaimmistoon. Vaikka pääosassa olivatkin kultivoituneet mallasjuomat, oli tarjolla myös hyvätasoista musiikkitarjontaa. Perjantaina esitykset aloitti poprockyhtye The Orders.

The Ordersin esiintyminen festivaaleilla toi yleisön joukkoon myös nuoria naisfaneja, joita ei muuten vierailijoiden seassa olisikaan nähty. Yhtye aloitti vankalla otteella, mutta itse en pystynyt karistamaan Placebon à la englantilaisen bitter-oluen makua suustani. Vaikka esikuva onkin varsin selkeä ja myös sallittu, ei se täysin yltänyt edeltäjänsä loistoon. Samaan tapaan PG Steam real ale jätti hedelmäisyydestä ja humaloinnista huolimatta hieman liian miedon maun suuhun. Mietous rokotti kokonaisuutta ja esitys jäi hieman vajaaksi edeltäjänsä, Fullersin London Priden pistävyydestä. Bändin kappale Cold sai settiin tarvittavaa nostetta, mutta Baltika Export 7:n tavoin raikas maku liukeni jälleen kerran hieman liian nopeasti.

Iltaan tarvittavaa tukevuutta tulikin sitten jo seuraavan aktin avulla. Minulla oli ollut vain hämärä muistikuva siitä, mitä Honey B & T-Bones on, mutta en muistanut, että se olisi näin kovaa. Ensimaku oli tymäkkää tomi-iskemistä ja sotahuutomaista kirkumista, jonka jälkeen suussa suli aimo annos bluesia ja rommitynnyrissä kypsytettyä merirosvolaulua. Havahtuminen on hieman samaa luokkaa, jos saunassa heittää kiukaalla erittäin maukasta portteria. Kiuas paistaa portterista palaneen sokerin tuoksun esille niin, että herkkua riittää kaikille aisteille.

Tällä kertaa näköaistia hiveli ainakin Juha Litmasen paukuttamat retrohenkiset, Ludwigin läpinäkyvät rummut, jonka tyylisiä muun muassa zeppelinrumpali John Bonham käytti. Esa Kuloniemi nojasi varjoissa steelkitaransa varteen niin kuin Bill Wyman bassoonsa ja vokaalit hoidellut Aija Puurtinen keinui seksikkäästi bassonsa kanssa, yltyen välillä takomaan nelikielistään jopa marakasseilla. Hänen vetovoimansa ja lavakarismansa taas ei tarvitse vertailukohtaa. Hunajan ja luiden lisäksi selkeinä aineksina tässä mallastuotoksessa yhtye käytti muun muassa Funky Womenia ja Hot Dog Mania ja lainamausteena Howling Wolfin 300 Pounds of Joyta.

Jo ennestään hyvän bluesjyystön vaahto sen kuin sakeni, kun lavalle asteli Tuomari Nurmio. Alkuasetelma oli kuin norjalainen tuttavuus Handbryggerin Norwegian Wood, johon on lisätty katajaa ja savumallasta. Lopputuloksena perinneolut, josta tulvii erittäin hienostunut kuivasuolatun poron maku. Mies ja rytmityhmä esittivät sopivalla väännöllä myös Handen alkutuotannon biisejä. Aavaa preeriaa, Tuhma hauva ja Älä itke Iines taittuivat kaikki upealla rosoisuudella, niin kuin myös kappaleet Huda huda ja Kova luu. Kaikessa maistuu blues.

Encorenomaisena jälkimakuna Tuomari ja ystävät esittivät takuuvarmat kappaleet Valo yössä ja Ramona. Ihhmiset tanssivat ja rokki soi. Loppuen lopuksi setissä oli Huvilan sahdin tapaan hieman karamellimainen maku – miellyttävä, mutta myös melko hittivetoinen. Tämä saattaa johtua myös siitä, että Nurmiolla, vaan on niin paljon hyviä biisejä. Karamellisuus jäi kuitenkin kuivasuolatun poron alle, koska jokainen biisi oli laitettu hieman uuteen uskoon. Riitasoinnut ja saaristolaisviskin turve takasivat laadun, jonka jälkeen jäi mielellään odottamaan seuraavaa päivää.

Uusien bändin pitäisi olla aina kovempia kuin edeltäjänsä. Esikuvat auttavat eteenpäin, mutta ne pitäisi osata myös laulaa suohon. Suomalaisen rockkukkoilunjatkumolla Hurriganes, Melrose ja Sweatmaster muodostavat selkeän linkin. Lauantaipäivänä Melrose iski kunnon savuoluen lailla, vaikka välillä kappaleissa kuuluikin ricksprinfieldmäisiä kertosäkeitä. Iloisimpana yllätyksenä miehet väänsivät coverin Buddy Guyn uudelleen sovittamasta vanhasta deltabluesstandardista Trampista. Myös In The Meanwhile kuultiin ennen kuin kaikki vaahto oli haihtunut ja viimeisenä vetona kolmikko venytti tuhdisti Ten Years Afterin tapaan kappaleen Rich Little Bitch.

Karskin setin huonona puolena oli, että bändin kamat kiersivät käsittämättömästi koko setin ajan. Vertailukohtana voisi pitää hanasta laskettua kellariolutta, Keller Naturtrübia, josta tunki läpi upea märän, sementtisen kellarin maku, mutta valitettavasti myös ikävä pinnoitelakan vivahde, joka häiritsi nautintoa. Upeita hetkiä, mutta myös epämiellyttäviä tekijöitä. Siitäkin huolimatta, sata kertaa kovempi kuin Hurriganes!

Valitettavasti allekirjoittaneen bändikatselmukset päätyivät Melrosen räminään ja vielä tulossa ollut Ballsin raunioille perustettu, puolikuivan siiderin makuinen Viranomaiset jäi näkemättä. Mutta matka jatkui ja ehkä ensi kerralla, koska köyhien ystävä jatkaa matkaansa… ”kohdusta hautaan, ui uuttera lautta, tuhannen kapakan kautta”

Otto Kylmälä