Everything On Black (UK), Iconcrash, Preesens

Tummasävyistä ja hetkittäin kovasti säröistäkin indierokkia – siinä ylimalkainen kaava, jolla hyisen keskiviikkoillan kaikki kolme yhtyettä toimivat Semifinalissa. Kotimainen Iconcrash ja brittein saarilla kotiaan pitävä monikansallinen Everything On Black olivat startanneet jo kahta päivää aiemmin yhteisen Everything Crashes –kiertueensa. Kyseinen turnee kuljettaa bändejä ensin viiden keikan edestä pitkin suomenniemeä, minkä jälkeen kaksikko siirtyy brittein saarille vielä neljä yhteisen illan ajaksi.

Illan avauksesta vastasi kuitenkin Preesens, joka on ilahduttanut tunnelmallisella soitollaan indiekansaa jo vuosikymmenen verran. Nykyisessä kokoonpanossaan vuodesta 2001 toiminut viisimiehinen orkesteri aloitteli osuuttaan kymmenen maissa, tuvan vasta hiljalleen täyttyessä.

Preesensin esiintymisessä huomio kiinnittyi positiivisella tavalla jykevään bändisoundiin, jonka onnistui samanaikaisesti kuulostaa sekä massiiviselta että höyhenenkevyeltä. Temmoltaan pääosin rauhalliset ja sovituksiltaan paikoin hyvinkin progehtavat kappaleet rullasivat vaivattoman tuntuisesti eteenpäin, vaikka kitaravallit yltyivät rankemmissa kohdissa melkoisiksi. Näitä vyörytyksiä ei tosin mahtunut settiin montaa, tunnelmoinnin ollessa erityisesti alkupuolella selvästi etusijalla rosoiluun nähden. Tyylistä oli vedettävissä melko suoria viivoja niin Radioheadin, kuin jopa Meddle levyn aikaisen Pink Floydin suuntaan, eikä Anathemakaan aivan mahdoton verrokki ollut joissain biiseissä.

Lavan etureunalle tuodut koskettimet asettuivat myös soundissa tärkeään rooliin, yhdessä kahden kitaran kanssa. Oman rikkautensa soittoon toivat myös satunnaiset perkussiot, joita kosketinsoittaja sekä kitaristi esittivät. Ihan mukavasti alkoi siis ilta, vaikka Preesens ei viileää yleisöään juuri lämpenemään saanutkaan.

Debyyttialbuminsa Nuden alkuvuodesta 2005 julkaissut Iconcrash oli seuraavaksi esiintymisvuorossa. Roudaustauolla hissukseen väestä täyttynyt lavan edusta sähköistyi välittömästi, kun ensimmäiset vihjeet setin alusta olivat ilmassa ja vokalisti-kitaristi Jaani Peuhun kipparoima ryhmä otettiinkin vastaan erittäin lämpimästi. Meno muuttuikin tässä vaihessa monta astetta rokimmaksi niin lavalla kuin yleisönkin puolella.

Toista pitkäsoittoa hissukseen pitkin talvea äänitellyt yhtye pääsi kokeilemaan tuoreiden viisujensa toimivuutta livetilanteessa, eikä uusi materiaali ainakaan keskiviikkoillan valossa tule jäämään rahtuakaan debyytin varjoon. Koukukkaat kipaleet nojasivat entistä runsaampiin kitaroihin, alati läsnä oleviin koskettimiin, sekä rytmiryhmän jykevään soittoon. Etenkin tuore rumpali Oskari Vilmunen pisti itsensä täysillä peliin ja rummuttaja olikin yltäpäältä hiessä jo kahden biisin jälkeen. Raskaita kitararock elementtejä popahtavampiin osuuksiin tyylillä ja taiten yhdistelevät sävellykset saivat entisestäänkin lisää ryhtiä harvinaisen onnistuneista sekä hiotuista sovituksista. Varsinkin rytmipuolella kuultiin välillä sellaista kieroilua, ettei paremmasta väliä – ja sittenkin kappaleet pysyivät jatkuvasti hyvässä liikkeessä. Pisteenä iin päälle toimi Peuhun kirkkaan kuulas vokalisointi, sekä kosketinsoittaja Anu Tukevan taustalaulut. Vokaalit nousivatkin useimmiten yhdeksi merkittäväksi instrumentiksi muiden joukkoon.

Jotain Iconcrashin kovasta live-vetovoimasta kertonee myös se, että keikka tuntui loppuvan aivan liian varhain. Kyseinen fiilis näytti olevan vallalla myös lauteilla, minkä ansiosta yhtye siirtyi suoraan encoreen ilman sen kummempia taukoja. Osasin toki odottaa Iconcrashilta tasokasta esiintymistä, mutta näin vankka livekunto, erinomainen kappalemateriaali sekä kaikin puolin suvereeni ote tuli kyllä täytenä yllätyksenä. Lienee sanomattakin selvää, että odotukset bändin tulevaa albumia kohtaan kohosivat tämän illan myötä merkittävästi.

Keskiyön tietämillä koitti sitten lontoolaisen Everything On Black orkesterin vuoro osoittaa omat taitonsa. Suomalais-ruotsalais-italialais-englantilaisen musiikkiyhteistyön hedelmä rusauttikin heti startista rokkivaihteen silmään, millä sitten kuljettiin lävitse melkein koko keikka.

Vaikka Everything On Blackin tyylissä ja musiikissa oli havaittavissa erittäin runsaita, sekä aika ajoin melko rohkeitakin lainoja genren suuremmilta orkestereilta, ei herrain iloista rokkausta voinut olla seuraamatta ilman, että menoon alkoi imeytyä mukaan. Etenkin vokalisti-kitaristi Antin ja kitaristi Henrikin välillä tuntui suorastaan rätisevän hyvästä fiiliksestä muodostunutta sähköä, eikä rumpali Filippokaan vaikuttanut hutkivan patteriaan rutiinin maku suussa. Bassoaan suht eleettömästi soittanut Nick tyytyi puolestaan huomattavasti staattisempaan rooliin lavan varjoisammalla laidalla.

Popahtavia koukkuja hyväkseen käyttävät kappaleet heijastelivat selkeästi Placebon, The Curen ja The Killersin maailmoja, eikä vertaukset Interpoliinkaan aivan perättömiä olisi. Kaikista näistä vertauksista huolimatta EOB kuulosti kuitenkin ensisijaisesti omalta itseltään, sillä vaikutteet pysyivät vaikutteiden asemassa. Menevää rokkausta maustettiin joillan rauhallisemmilla tunnelmoinneilla, jolloin Antin placebomainen laulu pääsi vielä paremmin esille.

Varsinaisen setin päätyttyä nelikko vetäytyi lauteilta, mutta sitkeän taputuksen päätteeksi Antti ja Henrik palasivat takaisin estradille esittämään yhden kappaleen pelkillä kitaroilla ja laululla. Tämän jälkeen kuultiin vielä yksi biisi koko ryhmän voimin, minkä jälkeen ilta olikin livemusiikin osalta sitten lopullisesti ohitse.

Teksti ja kuvat: Mika Roth